Help me - 1

Grace -

Koulun käytävä. Jo ajatus siitä saa vatsani sekaisin. Ja jos ajattelen koulun pihaa kellojen soinnin jälkeen, minua melkein oksettaa. En voi miettiä sitä enää kauempaa, vaan tungen kuulokkeet korviini hiljentääkseni ajatukseni. Mutta mikään ei toimi. Vatsaani velloo edelleen. Minun on mentävä sinne huomenna. En voi teeskennellä kipeää jo melkein toista viikkoa putkeen. Minun on kohdattava se kaikki.

Joku koputtaa olalleni ja minä pompahdan sängyllä säikähdyksestä. Olen nukahtanut istuma-asennossa, selkä vasten vaaleanharmaata seinää, jalat puolesta pohkeesta sängyn laidan yli roikkuen.
"Grace?" kuulen hennon äänen. Käännyn katsomaan äänen suuntaan ja siristän silmiäni kattovalon yhtäkkisessä kirkkaudessa. Pikkusiskoni seisoo viistosti edessäni ja katsoo minua suurilla silmillään.
"Niin, Anna?" Siskoni näyttää aivan minulta - niin äiti ainakin aina sanoo - ja hänellä on samanväriset, vaaleat hiukset kuin minullakin. Ainoa ero on, että hänellä on villit kiharat, minulla taas suorat hiukset. Hänelläkin on hiukan sinertävän harmaat silmät.
"Tuletko sä sanomaan mulle hyvää yötä?" Anna kysyy ja minä nyökkään. Anna juoksee omaan huoneeseensa sillä aikaa kun minä laitan kuulokkeet yöpöydälleni, laitan puhelimeni lataukseen ja otan yöpaitani mukaan. Kipaisen Annan huoneessa sanomassa tälle hyvää yötä ja painamassa suukon hänen otsalleen, sitten menen kylpyhuoneeseen ja otan nopean suihkun. Nukuin niin pitkään että kello on jo yli kahdeksan, ja minun olisi pitänyt tehdä läksytkin vielä. Suihkun jälkeen letitän hiukseni, koska minusta on mukavampi nukkua hiukset kiinni kuin auki. Hiukseni eivät takkuunnu niin pahasti jos ne ovat yön kiinni. Puen päälleni yöpaidan ja lyhyet shortsit ja menen huoneeseeni. Olen onneksi saanut läksyt ainoalta ystävältäni koko koulussa. Hänen nimensä on Sara ja hän tulee Englannista. Minä puolestani olen asunut Irlannissa koko ikäni, muuttanut vain maan sisällä kerran. En ole koko kuudentoista ikävuoteni aikana käynyt kertaakaan Irlannin ulkopuolella, kun taas Sara on matkustellut ympäri maailmaa. Saan häneltä postikortteja hänen jokakesäiseltä matkaltaan, ja minulla on huoneessani roikkuvassa ilmoitustaulussa niistä jokaikinen.

Huokaan ja kaivan läksytkirjat repusta. Olen taas jäänyt haaveilemaan. Mutta haaveilu matkustelusta ja jopa mahdollisesta poismuutosta on paljon mukavampaa kuin matematiikan tehtävien tekeminen. Sara on yrittänyt auttaa minua, mutta en ole tajunnut tehtävistä puoliakaan. Ehkä syy on siinä, että olen koulussa vain puolet vuodesta. En ole aina tehnyt niin. Vasta noin vuosi sitten, kun minä ja vanhempani sekä tietysti Anna, joka oli silloin kuusi vuotta vanha, muutimme Dublinista Mullingariin. Ongelmat koulussa alkoivat silloin. Minua kiusattiin silloin vähän, tönittiin, kuiskuteltiin, heitettiin minua paperipalloilla, puhuttiin minusta kuin en olisikaan luokassa. Nyt, lukuvuoden loppua lähestyttäessä, on kiusaaminen aina vain inhottavampaa. Enää ei kuiskutella, vaan potkitaan. Ei heitellä paperipalloilla vaan lyödään. Se on minusta hyvin lapsellista touhua, ja olen yrittänyt puhua siitä vanhemmilleni ja muutamalle opettajalle. Vanhempani sanovat että kiusaaminen on väärin, mutteivät tee mitään asialle, opettajat taas ovat jo muutenkin pulassa kaikkien kiusaamistapausten kanssa. Ja niitä on paljon. Meidän koulussamme pidetään kerran kuussa kaikille kiusatuille kokoontuminen, johon olen mennyt vain kerran. Se on melkein kamalampi tilaisuus kuin itse kiusaamistilaisuus. Ja kun en edes tiedä miksi minua kiusataan!

Ravistelen päätäni. Läksykirjat lojuvat vähän matkan päässä minusta. Olen ilmeisesti heittänyt ne vasten seinää, tiedostamatta asiaa itse. Kurtistan kulmiani ja haen kirjani. Teen matikan nopeasti ja siirryn aineesta toiseen ja vasta kahden ja puolen tunnin päästä olen valmis. Kello on yli puolen yhdentoista ja minun pitäisi olla pian nukkumassa, mutta minua ei väsytä. Pakkaan kirjat reppuun, ja käyn pesemässä hampaat. Vanhempieni äänet kuuluvat käytävään, joten hiukkaan heille olohuoneen ovelta hyvää yötä ja jatkan matkaani talon alakertaan, jossa huoneeni on. Koko muu talo on katutasossa, paitsi tämä minun huoneeni joka on kerrosta alempana. Kaivaudun peitteiden alle ja sammutan valot.

Uni ei tule. Joka kerta kun suljen silmäni, voin ajatella vain koulua. Mahaani kipristää joka kerta kun mieleni vaeltaa kohti sitä ajatusta. Ja aina näen ne samat ilkkuvat silmät käännyttyinä minua kohti. Tiedän heidän nimensäkin. Punatukkainen tyttö on Lisa. Hänen veljensä nimi on Andy. Andyllä on mustat hiukset ja hän on pidempi kuin kukaan muu siitä joukosta. Bennett ja Mark ovat mukana jalkapallojoukkueessa, jossa on myös vielä yksi kiusaajaporukkani jäsenistä. Niallia pelkään eniten. Hän on ehkä lyhyin ja pienin koko joukosta, mutta hänen sydämensä on kylmempi kuin muiden yhteensä. Olen kuullut hänestä vaikka millaisia huhuja, ja voin hyvin uskoa ne kaikki. Hänen äitinsä kuulemma jätti hänet kun hän oli pieni ja isä suosii vanhempaa veljeä. Hänen on huhuttu olleen vankilassa jo kerran, ja vain hänen isänsä sai hänet ulos tilanteesta, jolloin hän oli joutua sinne toistamiseen. Ja hän on se, joka aloittaa aina ilkkumisen ja tönimisen. Hän ei jätä minua rauhaan missään vaiheessa, ja jos törmään häneen jossakin, pidän yleensä vain suuni kiinni ja yritän kestää kaiken, jottei minun tarvitsisi kärsiä enempää. Olen jo itseasiassa tottunut koko juttuun. Ei sillä etteikö se sattuisi. Se sattuu niin pirusti. Painan kättäni vasten reittäni ja upotan kynsiäni siihen, etten alkaisi huutaa turhautumisesta ja kivusta ja kaikesta. Jo Niallin ajatteleminen inhottaa. Siniset silmät tuijottavat omiini ivallisesti ja minun on avattava silmät. En varmastikaan saa unta tänäyönä.

//Okeiii, siinä olis teille uuden ficin alkua! Toivottavasti tää nyt kelpaa teille hehe :D (ootan jo että pääsen kirjottamaan tätä tarinaa, koska mulla on jo ideoita mitä tässä tapahtuu ja kaikkee..!)
Alla toi päähenkilö, kuva otettu weheartit'stä, eli ei ole mun
+ 1 uusi lukija! :) ihanaa