Soulmates - 1

 Kate -

Herään aamuauringon ensisäteisiin, jotka tunkevat sisään avonaisesta ikkunasta. Huoneeseen ryntää tuulenvire, joka heiluttaa verhoja. Käännän päätäni ja katsahdan vierelleni. Siinä hän makaa. Minun sielunkumppanini, minun vartijani ja suojelijani, oma ritarini. Hänen kasvonsa ovat rentoina, hänen suunsa roikkuu auki ja hän kuorsaa hiljaa. Vaaleat, melkein blondit hiukset roikkuvat ostalla ja hänen harmaat silmänsä ovat kiinni. Näen hänen ylävartalonsa, kun hän makaa mahallaan peitto lanteillaan ja silmäni osuvat hänen olkapäähänsä. Siinä oleva pieni, melkein täydellisen ympyrän muotoinen syntymämerkki on täsmälleen samanlainen ja samassa kohtaa kuin minullakin. Sitten kuulen herätyskellon soivan, ja haaveluni keskeytyy samantien. Murahdan hiljaa ja kömmin ylös sängystä laitettuani herätyksen pois päältä. En tahdo herättää Steveä, joten hiivin vaatekappilleni, otan sieltä mustat farkut ja harmaan t-paidan, jossa on mustat hihat. Sitten kaivan rintaliivit, sukat ja uudet alushousut kaapin pohjalta ja pujahdan sitten hiljaa ulos huoneesta. Haukottelen makeasti, ja huomaan toivovani että olisin nukkunut edes vähän enemmän viimeyönä, mutta kun ei väsyttänyt. Kipeä selkänikin valvotti minua. Ei unta voi pakottaa tulemaan, vaikka kuinka tahtoisi nukkua. Kävelen kylpyhuoneeseen ja väännän suihkun ensin tulikuumalle. Riisun yövaatteni odotellessani että vesi lämpenee, ja sitten kiipeän tulikuuman veden alle. Kun olen tarpeeksi kauan seisonut veden alla, otan vaniljantuoksuista shampoota käsiini ja hieron sen vaaleisiin hiuksiini pesten sitten kaiken shampoon pois. Käännän suihkun pois päältä ja laitan hoitoainetta hiuksiini ja saippuoin ihoni. Sitten käännän suihkun jääkylmälle ja olen kiljaista kun kylmä vesi koskettaa lämmintä ihoani. Tämän tehoherätyksen ja suihkun jälkeen kuivaan itseni pyyhkeeseen ja föönaan hiukseni kuiviksi. Kiharran hiukseni, jotka ovat luonnollisesti suorat, suihkautan niihin lakkaa ja meikkaan; hiukan meikkivoidetta ja puuteria, ripsiväriä ja kulmakynää, eyelineria ja sitten olen valmis. Hampaidenpesun jälkeen hiippailen alakertaan syömään ja katselen samalla uutisia telkkarista. Syötyäni tarkistan päivän aikataulun kalenteristani. Tälle päivälle on merkitty kolme asiakasta ja kaikki heistä ovat joko minun ikäisiäni tai hiukan vanhempia kuin minä, yhtään lasta ei ole saapumassa luokseni. Työskentelen psykiatrina muutaman kilomertin päässä toimivassa hoitolaitoksessa. Minulla on muutama vakioasiakas, joita olen nähnyt vähintään kerran viikkoon jo muutaman vuoden ajan, mutta koko ajan tulee myös lisää asiakkaita. Tänään minulla on kaksi uutta asiakasta, ja jo minulle tutuksi tullut tyttö, joka on käynyt vastaanotollani puolisen vuotta. Laitan kalenterini kiinni ja haen laukkuni ylhäältä. Tungen sinne meikkipussini jossa on myös kaikki nenäliinoista laastareihin, puhelimen, lompakon ja avaimet. Steve nukkuu vieläkin, ja mikäs siinä kun hänen työpäivänsä alkaa vasta muutaman tunnin kuluttua eräässä rakennusfirmassa, jossa hän toimii asiakaspalvelutehtävissä. En ehdi jäädä ihastelemaan häntä, vaan kävelen eteiseen, vedän jalkoihini valkoiset Converset ja päälleni tekonahkaisen mustan takin ja sitten kiidän ulos talosta. Menen autotalliin ajamaan mustan Volvoni ulos ja sitten ajan kaupan kautta töihin. Käyn hakemassa kanasalaattikipon ja kivennäisvettä sekä muutaman mandariinin lähikaupasta itselleni ruokatuntia varten ja sitten tajuan olevani pian jo myöhässä.

Parkkeeraan autoni hoitolan pihalle vakiopaikalleni ja sitten kävelen takaovesta sisään. Pukuhuoneessa vierailen vain viedäkseni sinne laukkuni ja evääni, ja sitten menen omaan huoneeseeni. Huoneen ovessa on kyltti, jossa komeilee minun nimeni - Kate Hudson. Astun sisään avattuani oven omilla avaimillani, ja sytytän huoneeseen valot. Huoneessa on kirjahylly täynnä kirjoja, pöytä jonka päällä on läppäri ja pinkka kansioita siistissä järjestyksessä, pöydän alla tuoli minulle ja toisella puolella kaksi muuta tuolia ja huoneen nurkassa sohva. Huoneesta löytyy myös vessa ja suuri ikkuna antaa kiireiselle kadulle. Avaan sälekaihtimet ja siristelen hetken luonnonvalon sattuessa silmiini.
"Kate?" kuuluu särisevä ääni ja minä ryntään työpöytäni ääreen ja painan nappia, joka on valkoisen lankapuhelimen telineessä, ja vastaan:
"Niin?"
"Hyvä, olet paikalla. Olen yrittänyt tavoittaa sinua jo hetken. Toinen asiakas perui ja hänen tilalleen tuleekin teille jo tuttu asiakas; Molly. Anteeksi myöhäisestä ilmoituksesta", aulassa ajanvarauksia vastaanottava neiti Hellner kertoo.
"Selvä, ei se mitään", sanon ja kiitän. Sitten nappaan ensimmäisen kansion, joka pöydälleni on tuotu ja näen nimen sen kannessa. Terry Harris. Avaan kansion ja täytän omat tietoni potilastietojen alle, kuten aina kun uusi asiakas ilmestyy vastaanotolleni. Avaan läppärini ja tarkistan sähköpostini joita on viikonlopun jäljiltä muutama kappale, ja vastaan osaa niistä. Kello on puoli kymmenen, ja 10 valle 10 ensimmäisen asiakkaan täytyisi saapua. Steve nukkuu vielä kotona, muttei kauaa, ajattelen. Hänen työpäivänsä alkavat usein vasta keskipäivän tienoilla, kun minun saattavat alkaa yhdeksältä tai yhdeltä tai kymmeneltä tai jostakin siitä välistä. Se riippuu asiakkaista. Nappaan kiinni kirjasta joka on työpöytäni kulmalla ja avaan sen sivulta jolle jäin viimeksi. Kirjat ovat pakokeinoni todellisuudesta, ja olen aina tykännyt lukea. Siispä uppoudun kirjan maailmaan ennen ensimmäisen asiakkaani tuloa.

Ruokataukoon mennessä olen saanut kaksi asiakasta ja viimeinen asiakas on vasta muutamankymmenen minuutin päästä. Syön salaattini ja mandariinini, ja juon kulauksen vettä kävellessäni takaisin kohti huonettani. Käytävällä huoneeni edessä olevilla tuoleilla istuu hahmo mustassa nahkatakissa, mustissa farkuissa ja tennareissa. En näe hänen kasvojaan enkä hiuksiaan koska hän on kiskonut takkinsa alla olevan hupparin hupun päähänsä ja istuu kumarassa. Laitan vesipullon korkin kiinni ja kävelen lähemmäs.
"Um, hei? Ootko sä tulossa mun luokse?" kysyn reippaasti, mutta hiljaa. Hahmo nostaa päätään, ja kohtaan hänen ruskeat silmänsä, jotka tuijottavat minua läpitunkevasti.
"Jos sä olet Kate Hudson niin olen", poika vastaa hymyillen jotenkin ivallisesti. Hän ei näytä minua paljoakaan vanhemmalta, ehkä minun ikäiseltäni ja hän on erittäin komea. Hän ei uhku brittiläisyyttä ja hänellä on oliivi-iho, korkeat poskipäät ja punaiset, sarkastiseen virneeseen kääntyneet huulet.
"No tuota, jos sä haluat alottaa istunnon jo nyt niin se sopii", sanon ja katselen poikaa. Tämä nyökkää, hänen piirteensä muuttuvat synkiksi ja nousee seisomaan. Hän on minua kymmenisen senttiä pidempi. Avaan oven hänelle ja hän astuu ohitseni sisään huoneeseen. Astun sisälle hänen jälkeensä ja kävelen pöytäni taakse istuen sitten tuolilleni. Hän seisoo keskellä huonetta katsellen minua tiiviisti tummilla silmillään.
"Istu toki alas", kehoitan ja hän nyrpistää nopeasti nenäänsä ennen istumista eteeni. Hän ottaa takkinsa pois ja avaa tummansinisen hupparin vetoketjun paljastaen sen alla olevan valkoisen t-paidan v-aukon.
"Jos suot anteeksi, mun täytyy täyttää mun tiedot tuohon sun potilaskansioon", sanon ja nappaan viimeisen kansion pöydältä. Avaan sen ja kirjoitan nimeni ja muut tiedot potilastietojen alle. Tunnen kuinka poika tuijottaa minua tummilla silmillään, ja minusta tuntuu inhottavalta työskennellä hänen tuijotuksensa alla, mutten näytä sitä hänelle. Nopeasti olen saanut kaikki tietoni kirjoitetuksi, ja siirryn muutamaa riviä ylemmäs lukeakseni hänen elämästään. Haukon mielessäni henkeä, mutta en näytä tunteitani ulospäin. Tai ainakin toivon niin. Luen kuinka poika on menettänyt vanhempansa ollessaan 11 ja kuinka hän asuu siskojensa kanssa yksin Lontoon köyhimmällä alueella muutettuaan Bradfordista, synnyinkaupungistaan hakemaan itselleen työtä. Hänellä on ollut monia vuosia vakava masennus ja hän on käynyt läpi monta psykiatria, eikä heistä ole ollut hänelle mitään apua. Ja herranen aika, hän on minua vain vuoden nuorempi! Suljen kansion ja jätän hänen nimensä päällimmäiseksi. Zayn Malik.
"Noniin, Zayn", aloitan, "tahtoisitko kertoa jotakin tilaneestasi? Miksi olet täällä?"
"En tahdo. Mua ei kiinnosta toistaa tätä samaa tarinaa miljoonatta kertaa. Sä et osaa auttaa mua kuitenkaan. Mä käyn täällä vain koska mun tädin mielestä se on mulle hyväksi", Zayn sanoo ja katsoo minua silmiin omilla ruskeillaan, jotka olisivat aivan hyvin voineet olla jäänsiniset, ne tuijottivat minua kylmän halveksivasti ja raudanlujasti.
"Mutta mä voin aina yrittää. Sulla on siis masennus ja väkivaltaongelmia", kertaan hänen tilanteensa yrittäen pitää ääneni vakaana ja asiallisena.
"Mulla oli masennus", Zayn korjaa hampaat irvessä.
"No hyvä että siitä on nyt päästy", sanon ja jatkan edelleen, "mutta ilmeisesti sulla on jotakin ongelmia väkivaltaisuutesi kanssa, olenko oikeassa?"
"Ainahan te olette, ettekö olekin? Että lääkkeet auttavat kaikkeen ja ne vie pois kaikki painajaiseni joita mä nään hereillä ja unessa, senkin te tiedätte. Hei, te ette ole kuin jotakin tyhjäntoimittajia, mitä te edes autatte?" Zayn irvailee.
"Alkoiko tämä kaikki vasta vanhempiesi kuoltua?" kysyn. Heti kysyttyäni kysymyksen kadun sitä. Zaynin silmät muuttuvat astetta tummemmiksi, hän nousee ylös tuoliltaan ja painaa nyrkkinsä vasten pöydän puista pintaa nojaten niihin. Hän sähisee sanojaan muutaman sentin päästä naamastani ja voin haistaa hänen partavetensä hajun kun hän nojautuu ihan lähelleni:
"Älä kysy multa heistä! Mun vanhemmat ei liity mihinkään, eikä sulla ole oikeutta puuttua siihen!" "Okei, anteeksi. Voisitko nyt istua takaisin paikallesi?"
"EN!" Zayn huutaa ja kävelee ripeästi vierelleni ja tarttuu minuun. Yhdellä nopealla liikkeellä hän vetäisee minut ylös tuolistani, pyöräyttää kohti itseään ja painaa minua vasten pöytää. Pöydän kulma porautuu kipeästi selkääni ja minä vingahdan painaen vihertävät silmäni umpeen.
"Kai sä olet nyt ymmärtänyt? Mä en varota toista kertaa", Zayn kihisee. Avaan silmäni katsoakseni häneen. Hän tuijottaa minua raivokkaasti ja hänen raskas hengityksensä puhaltaa naamalleni. Nyökkään ja edelleen hän pitää minun olkapäästäni kiinni. Pelkään jo hetken että hän lyö minua, mutta sitten hän päästää irti. Olen jo istua paikalleni, kun hän käännähtää minua kohti, ajaa minut selkä seinää vasten ja lyö nyrkkinsä melkein poskeeni. Se menee vain hitusen ohitse, ja katselen silmäkulmastani kuinka hän painaa nyrkkiään lujasti vasten valkoista seinää.
"Ilmeisesti sä et tajunnut. Älä utele!" hän muistuttaa minua. Hän katsoo minua lujasti ja hänen suunsa on puristunut tiukaksi viivaksi.
"Selvä", inahdan. Tällä kertaa hän todella päästää irti ja marssii ulos huoneesta edes katsomatta minua enää. Valun tuolilleni ja yritän vetää syvän henkeä kun hän paukauttaa oven kiinni ja saa minut säikähtämään. Minulla on tunne, etten tule näkemään häntä enää.
//haha tämmöstä sitte :D

Kate (jep, via Weheartit, en siis omista kuvaa tai mitään muistakaan kuvista!)