Always be together - 6

Olivia -

"New York City baby!" Susanne huudahtaa kun astumme ulos koneesta. Naurahdan, ja niin tekevät muutamat muutkin ihmiset ympärillämme. Toiset vain kiirehtivät ulos koneesta laittaessaan puhelimiaan pois lentotilalta ja soitellen jollekulle kiireessä.
"Kun ollaan päästy hotellille, mennäänkö syömään jonnekin?" kysäisen samalla kun kävelemme pieneen bussiin ja meidät ajelutetaan kiitoradalta lentokentän halleihin. Susanne nyökkää, "hyvä idea." Käymme hakemassa laukkumme ja sitten kävelemme kohti parkkipaikkoja. Takseja parveilee edessämme, ja valmitsemme niistä yhden. Kuski laittaa laukkumme takakonttiin, ja kysyy minne ajetaan. Vain sanomalla hotellin nimen pääsemme päämääräämme. Raahaamme laukut hotellin aulaan, ja minä käyn hakemassa avaimet tiskiltä ja sitten ajelemme hissillä ylös huoneeseemme. Huoneessa on kaksi erillistä sänkyä, sohva, televisio, kylpyhuone ja parveke. Lasken laukkuni oman sänkyni vierelle, ja vien kenkäni eteiseen. Sitten heitän meikkilaukkuni ja hammasharjani kylppäriin ja otan muutamia vaatekappaleita laukustani, laittaen muut vaatteet siististi takaisin sen pohjalle. Laitan jalkaani mustat farkut ja Vanssit, puen valkoisen t-paidan nahkatakin alle ja olen valmis. Vaatteiden vaihdon jälkeen kiiruhdamme suurkaupungin vilinään.

"Noniin, mihin sä tahdot mennä?" Susuanne kysyy. Hän kiskoo takkia paremmin päälleen ja asettelee pipoaan paremmin päähänsä. Tungen käteni nahkatakin taskuihin ja katselen ympärilleni samalla kun kävelemme hitaasti eteenpäin etsien jotakin paikkaa johon mennä syömään. Päädymme lopulta istumaan johonkin pitseriaan ja tilaamaan perhekokoisen tonnikalakinkkupitsan puoliksi. Kun olemme syöneet, lähdemme taas kiertelemään kaupunkia. Olin nukkunut koneessa, mutta minua väsyttää silti kamalasti. Susanne hakee meille kahvit Starbucksista jotta pysyisimme hereillä hetken pidempään. Kiertelemme joitakin hotellin lähellä olevia kauppoja, ja päätämme vasta huomenna lähteä hieman pidemmälle ja viettää kokonaisen päivän pelkästään shoppailun parissa. En osta mitään, eikä Susannekaan. Näen muutamia mukavan näköisiä vaatteita, mutta voin ihan yhtä hyvin ostaa ne huomenna. Kävelemme takaisin hotellille ja minun ehdotuksestani käymme uimassa allasosastolla ennen kuin alamme katsoa televisiota ja nukahdamme kesken kaiken.

Seuraavan päivän vietämme New Yorkin keskustassa, jonne on hotellilta matkaa hiukan alle kilometri. Ostelemme vaatteita, käymme syömässä ja vietämme aikaa kahdestaan huoneessamme juttelemassa. Sitten päätämme pitää muotinäytöksen pitäen päällämme juuri ostamiamme vaatteita. Otamme toisistamme kuvia, nauramme itsemme kipeiksi eikä mikään muu kuin päänsärky valmista minua tulevaa varten.

"Susanne... Mua huimaa", sanon hiljaa ja istahdan sängyn reunalle pitäen päätäni tuettuna käsiini. Huone tuntuu pyörivän ympärilläni, enkä voi tarkentaa katsettani mihinkään. Susanne kävelee luokseni ja laskee lämpimän kätensä olkapäälleni.
"Shh, hengitä ihan rauhallisesti", Susanne sanoo ja lähtee sitten viereltäni. "Otatko vettä?"
"En", hengähdän ja yritän nousta ylös. Tahdon saada vaatteet pois päältäni ja mennä nukkumaan. Päänsärky saattaa mennä sillä pois, ja huimauskin ehkä. Mutta en saa otettua askeltakaan, kun polveni pettävät ja vajoan lattialle.
"Olivia?" Susaunne kysähtää kylpyhuoneesta säikähtäneellä äänellä. Yritän huudahtaa että kaikki on hyvin, kun päässäni kulkee vihlaisu ja silmäni painuvat hiljaa kiinni.

Susanne -

"Olivia!" kiljahdan kun avaan kylpyhuoneen oven ja näen ystäväni lyyhistyneenä sänkynsä vierelle. Kiiruhdan hänen luokseen ja kokeilen pulssin. Huh, hän hengittää, ajattelen ja sitten paniikissa alan etsimään puhelintani. Se ei ole taskussani, en löydä sitä mistään. Lopulta bongaan sen sivupöydältä ja soitan nopeasti ambulanssin tänne. Selitän heille mitä oli tapahtunut ja että hänellä on aivokasvain. Hoitajat vievät tajuttoman ystäväni sairaalaan vakuutellen minulle että kaikki on hyvin, ja minä seuraan perässä taksilla. Taksi parkkeeraa sairaalan eteen ja minä kiirehdin maksun suoritettuani kysymään ala-aulasta missä Olivia on. Pääsen kerrokseen 3, vähiten akuuttien tilanteiden osaastolle ja näen muutaman hoitajan juttelevan Olivian huoneen edessä.
"Anteeksi, pääsenkö mä katsomaan Oliviaa?" kysyn naisilta, jotka katsovat minua ilmeettöminä kun tulen paikalle. Lyhyempi, mustahiuksinen nyökkää ja sanoo:
"Hän heräsi jo matkalla tänne ja sanoi jotakin, sitten hän menetti tajunsa uudelleen ja nukkuu nyt. Odotamme hänen heräämistään ja tarkistamme sitten että kaikki on hyvin." Nyökkään ja livahdan heidän ohitseen. Liv on siirretty paareilta sairaalasänkyyn. Hän makaa peittojen päällä farkuissaan ja mustassa hupparissaan. Istahdan hänen viereensä ja punnitsen mielessäni, soittaisinko Louisille vai en.
"Susanne, Susanne, auta, mä en-", Olivia puuskuttaa ja sulkee silmänsä uudelleen. Hänestä näkee kuinka häneen sattuu. Tunnen huolen kurtistavan kulmiani.
"Rauhassa", sanon ensimmäisen mieleeni tulevan asian. Sitten on taas hiljaista. Melkein liian hiljaista.

Olivia -

"Tästä ei sitten kerrota Louisille, okei?" kysyn kun kävelen Susannen vierellä ulos sairaalasta muutamaa päivää myöhemmin. On torstai-ilta, ja olen maannut sairaalassa tiistaista erilaisissa tarkastuksissa, jotka tehtiin "ihan vain varmuuden vuoksi".
"Hmm, ihan miten vain. Minusta sun pitäisi kyllä mainita tästä", Susanne sanoo kun istumme taksin takapenkille.
Ravistan päätäni. "Mä en halua huolestuttaa sitä", sanon  ja katselen kuinka erilaiset kaupat vilahtelevat ikkunan takana, ihmiset liikuskelevat hämärässä ja autot tööttäilevät toisilleen. Susanne katsoo minua oudosti ja olemme koko matkan ihan hiljakseen.

//apua, mitä paskaa... Anteeksi. Koettakaa kestää :(

Always be together - 5

Olivia -

"Um, Liv... Olisiko ollut mitekään mahdollista siirtää sitä ensimmäistä reissua?" Louis kysyy tullessaan olohuoneen puolelle puhelin käsissään. Hän laskee sen sohvapöydälle ja katsoo minua silmiin purren alahuultaan kevyesti.
"Ei, se varattiin ja maksettiinkin jo", sanon ja luon kasvoilleni kysyvän ilmeen.
"Kun tuota... Paul soitti ja sanoi että juuri sille päivälle on lisätty yksi keikka Saksaan", Louis sanoo niin nopeasti etten melkein meinaa saada sanoista selvää. Hän vetää henkeä ja napsauttaa suunsa kiinni. Katson häntä uskomatta korviani.
"Mitä hemmettiä? Meidänhän piti mennä sinne yhdessä!" huudahdan pettyneenä.
"Mä tiedän, mutta mä en voi jättää sitä keikkaa välistä", Louis mumisee. Tiedän sen, mutta silti pettymys kirpaisee rintaani ja tunnen kunka kulmakarvani vetäytyvät alaspäin ja huuleni menevät suuttumuksesta murtuun.
"Kyllä mä sen tiedän, mutta miksi juuri silloin?!" kiljahdan vihaisesti ja tuijotan Louisia aivan kuin tämä olisi hänen vikansa. Lapsellista, tiedän, mutta olin todella odottanut meidän yhteistä New Yorkin reissuamme.
"En tiedä, mutta sitäkään ei voida siirtää, niin kuin ihan hyvin tiedät", Louis sanoo kylmästi. Huomaan että hänkin alkaa suuttua.
"Jaahas", tuhahdan ja nousen sohvalta kävellen hänen ohitseen yläkertaan. Menköön Saksaan ja jättäköön minut yksin, kuka häntä tarvitsee, ajattelen vihasesti. Vastaus on tottakai että minä, minä tarvitsen häntä nyt enemmän kuin ikinä. Mutta en lakkaa heittämästä ilkeitä ajatuksia hänen suuntaansa suunnatessani makuuhuoneeseemme ja ottaessani kännykkäni yöpöydältäni. Päänsärky on taas alkanut, ja soittaessani Susannelle yritän hieroa ohimoitani edes lievittääkseni kipua.

"Heippa Olivia", kuuluu langan päästä iloinen ääni. Taustalta kuuluu Lizzien ääni ja pian hänen kirkas naurunsa. Se saa minut heti hiukan paremmalle tuulelle.
"Hei Sus", sanahdan lyhyesti.
"Onko kaikki hyvin?" Susanne kysyy ja minä huokaan.
"No en nyt sanoisi niinkään. Louis joutuu perumaan New Yorkin matkamme koska hänellä on keikka Saksassa lähtöpäivänä", sanon ja viha kuohahtaa sisälläni heti selittäessäni tilanteen. Typerää, kyllä, mutta en jaksa juuri nyt ajatella hölmöä käytöstäni.
"Voi ei!" Susanne sanoo myötätuntoisesti. "Ei varmasti kivaa kummallekaan teistä", hän huokaa.
"No ei. Mutta mä olisin vain tahtonut kysyä... Että olisitko sä lähtenyt sinne mun mukaan? Lähtö olisi ihan muutaman viikon päästä", kysäisen. Minulla on edelleen kaksi lentolippua, enkä aio jättää toista, maksettua lippua, käyttämättä. Kieritän hiussuortuvia etusormeni ympärille ja odottelen Susannen vastausta.
"Hmm, mikäli saan Lizzielle hoitajan päiviksi, niin mikä ettei, loma kyllä kelpaisi", Susanne sanoo ja saatan melkein kuulla kuinka hän hymyilee.
"Mitä minusta?" kuuluu taustalta Lizzien ääni. Naurahdan hiljaa.
"Ei mitään kulta, joko olet syönyt?" Susanne kysähtää kauempana luurista.
"Sus! Tekstaan sulle kohta yksityiskohdat matkasta, niin että sä pääset hoitamaan Lizzietä", sanon hiukan kovempaa jotta Susuanne kuulisi. Kuulen makuuhuoneen ovan avautuvan, mutta en käänny kotsomaan tulijaa, joka epäilemättä on Louis. Sänky narahtaa hiljaa kun Louis istahtaa selkäni taakse.
"Hyvä on, kiitos Liv", Susanne vastaa.
"Kerro terveisiä!" huudahdan vielä ennen lopettamista. Lasken puhelimen sängylle ja käännyn kohtaamaan Louisin silmät.

"Anteeksi", hän sanoo hiljaa. Huokaan ja pyöitän päätäni.
"Ei, mun tässä pitää pyytää anteeksi. Tottakai sun täytyy mennä, ja mä tiedän sen. Anteeksi kun olin tyhmä ja syytin sua enkä yhtään ajatellu asiaa", huokaan. Louis väläyttää pienen hymyn ja vetää minut syliinsä.
"Mutta mä lupaan että muita reissuja en jätä väliin!" hän sanoo halatessaan minua lujasti. Hymähdän pieni hymy huulillani ja päästän irti hänestä. Oloni on outo, minua pyörryttää.
"Onko kaikki okei?" Louis kysyy. Hän katselee minua kulmat kurtussa.
"Joo, luulisin. On vain vähän hassu olo", sanon hiljaa ja nousen sängyltä jatkaakseni päivän askareitani. No jaa, television katselu kuuluu jokapäiväiseen elämääni, joten... Mutta kun otan askeleita kohti ovea, seinä tulee liian lähelle. Korjaan tasapainoani, ja pienen hetken päässäni hakkaa kysymys: missä minä olen?
"Olivia?" Louis vinkaisee.
"No?" kysyn enkä tunnista omaa, rättiväsyeeltä kuulostavaa ääntäni.
"Oletko sä varmasti kunnossa?" Louis tulee taakseni ja ottaa minua vyötäröltä kiinni estäen minua kaatumasta. Huimaus alkaa pikkuhiljaa hellittää, mutta tasapainoni tuntuu silti heittelevän. Minuun iskee paniikki. Jotakin tämän kaltaista voi tulla aivokasvaimen sivuoreina.
"Joo, mä haluan vaan istumaan ja lasin vettä", kähisen. Louis johdattaa minut hitaasti alakertaan, istuttaa sohvalle ja antaa minulle lasin vettä. Hän katselee minua huolestuneena kun kulautan koko lasillisen kerralla alas ja pyydän toista. Juon toisenkin lasin mukisematta, ja nojaudun sitten vasten Louisin olkapäätä.
"Mitä tapahtui?"
"Mua vaan huimasi, eipä siinä sen enempää. Tää kuuluu tähän juttuun, luulisin", sanon hiljaa ja laitan silmät kiinni. Se tuntuu helpottavan.
"Hui", saan vastaukseksi. 

"Okei, koetahan nyt sitten olla ihmisiksi siellä", naurahdan ja halaan Louisia tiukasti kentällä. Minun laukkuni odottavat Susannen vierellä penkeillä, jonne olemme linnoittautuneet muutamaksi tunniksi ennen koneeseemme menoa. Tänään on se päivä, jolloin minä ja Susanne menemme New Yorkiin, ja Louis lentää keikalle Saksaan.
"Höh, koeta itse vain", Louis tuhahtaa hymyillen ja painaa hellän suukon huulilleni.
"Pidä hauskaa", vinkkaan vielä ennen kuin Niall, Harry, Zayn, Liam ja Louis astelevat porteille ja omaan yksityiskoneeseensa. Palaan paikalleni Susannen vierelle, ja vedän puhelimen taskustani. Voin ihan hyvin vaikka pelata jotakin peliä nyt kun lähtöön on vielä noin kaksi ja puoli tuntia. Tulimme tänne aikaisemmin kuin olisi pitänyt koska tahdoin päästä hyvästelemään Louisin vielä ennen kuin hän lähtee. Isoimmat laukut ovat jo matkalla ruumaan, ja olemme menneet turvatarkastusten sun muiden läpi. Nyt vain odotellaan kuulutusta meidän lennollemme.

"Lento New Yorkiin lähtee portilta 12 puolen tunnin päästä. Pyydämme siis matkustajia ystävällisesti siitymään portin tuntumaan", kuuluu kaiuttimista naisen ääni. Pompahdan pystyyn ja raahaan käsilaukkuni ja Susannen mukaani. Portilla meiltä kaikilta tarkistetaan vielä että kaikki on kunnossa, ja päästetään käytävää pitkin koneeseen. Menemme paikoillemme ja kiinnitämme turvavyöt odotellessamme koneen lähtöä. Laitan puhelimeni lentotilalle lähetettyäni Louisille vielä viestin. Huomaan että Facebookissani on ilmoitus, jonka katselen vielä ihan nopeasti. Tom pyytää jälleen lisäaikaa. Hän ei ole vieläkään puhunut vanhemmillemme minusta, mutta tällä kertaa hän lupaa että kun pääsen New Yorkista kotiin, hän on puhunut asiat halki. Huokaan, kirjoitan vastauksen ja sitten laitan lentotilan päälle, puhelimen laukkuuni ja käännyn Susannen puoleen. Hän on ihan yhtä innoissaan tästä kuin minä.

//sorisori, tää menee nyt vähän oudosti eteenpäin, mutta kun mulla on jo Zaynficiin hyvä idea - se on hyvä idea ainakin mun omasta mielestä eheh lol en tiiä teistä... - niin yritän saada tän päätökseen jotta pääisin kirjottelemaan sitä. Mutta mä en ajatellu lopettaa tätä kesken, en todellakaan! Kirjoitan loppuun saakka, oli se sitten millanen tahnsa... Ja mikäköhän tää loppuhöpinä nyt taas oli...?

Always be together - 4

Olivia -

Nousen seuraavana torstaiaamuna jo kuuden jälkeen syömään aamiaista ja katselemaan televisiota. En jaksa katsoa aamutv:tä, koska jos rehellisiä ollaan, en ole kovin kiinnostunut politiikasta, enkä edes ymmärrä siitä mitään. Minua ei myöskään jaksa kiinnostaa jonkun neverheard-kirjailijan uuden kirjan julkaisuseremonia, joten otan käteeni päivän lehden ja selailen sitä jonkin aikaa ajatuksiini vaipuneena. Päähäni alkaa muodostua idea, joka vaatii toteutusta mahdollisimman pian. Lasken lehden käsistäni, menen meikkaamaan ja pukemaan päälleni, sitten haen jostakin työhuoneen laatikosta käyttämätömän lehtiön, kuulakärkikynän, puhelinluettelon ja avaan läppärini. Sitten istun keittiönpöydän ääreen, ja alan miettiä. Jos minulla on vain muutama kuukausi aikaa, käytetään se sitten hyvin, ajattelen ja pyörittelen kynää kädessäni. Painan kynän auki, ja raapustan paperille sanan 'vanhemmat'. Kirjoitan sen alle vielä muutamalla ranskalaisella viivalla, mitä ajattelin tehdä jos löydän heidät jostakin. Sitten menen facebookiin koneellani, ja etsin vanhempieni ja veljeni nimiä. Löydän kolme eri Eric Hall:ia, kokeilen niitä kaikkia mutta en löydä omaa isääni mistään. Vain yksi Amanda Hall, eikä hänkään ole se oikea. Tom Hall, 20 eri tulosta. Ja lopulta, saan jonkinlaisen kunnon tuloksen. Otan yhteyttä Tomiin, ja odottelen vastausta samalla kun käyn Twitterissä ja etsin samat nimet. Ei minkäänlaista tulosta, mutta jos saan edes Tomin kiinni, olen tyytyväinen. Jatkan listan kirjoittamista. Seuraava kohta on 'matkustelu'. Kirjoitan muutaman paikan, joihin tahtoisin ehdottomasti mennä elämäni aikana. Mm. New York, Melbourne ja Rooma. Sitten katselen erilaisten matkanjärjestäjien sivuja, ja hintoja. Vertailen ja luen kommentteja joita sivuille on lähetetty mistäkin kohteesta ja päätän että rohkea rokan syö. Katson verkkopankistani onko minulla tarpeeksi rahaa tähän kaikkeen ja sitten varaan matkan, toisen ja kolmannenkin. Ajoitan matkat niin, että kun olemme olleet viikon jossakin, voimme muutamana päivänä pestä vaatteita kotona ja tavata ystäviä ja sitten lähdemme taas. Varaan jo lennotkin, se ei tule halvaksi, mutta kerranhan täällä vain eletään, en minä rahalla haudassa mitään tee. Stalkkaan Faebookkiani samalla kun jatkan listan laatimista. Huomaan kasvattavani listaa koko ajan vain suuremmaksi ja suuremmaksi. Lisään mm. Lizzien, Louisin ja Susannen kanssa oleskeleun, unelmieni vaatteiden ostelun ja surffaamisen listaan. Naputtelen kynää vasten lehtiötä, kun Louis ilmaantuu keittiöön haukotellen.

"Huomenta", hän sanoo ja istuu unisen näköisenä eteeni.
"Huomenta", vastaan ja jatkan, "arvaa mitä?"
"No en arvaa, mutta ehkäpä sä kerrot mulle", Louis hymyilee ja nousee tuoliltaan ottaakseen lasin kaapista.
"Okei. Mä varasin meille muutaman matkan tossa vähän aikaa sitten. Me ollaan menossa New Yorkiin muutaman viikon päästä, sitten Roomaan ja Melbourneen", sanon. Louis käännähtää minua kohden pidellen lasiaan. Hymyilen hänen hämmentyneelle ilmeelleen ja yritän pitää katseeni hänen silmissään, enkä paidattomassa ylävartalossaan.
"Okei", Louis vastaa kummissaan ja kävelee jääkaapille. Hän laittaa omenamehua lasiin ja minä astelen hänen taakseen. Halaan häntä ja suukotan hänen niskaansa.
"Siitä tulee kivaa, Lou", sanon ja painan kasvoni kiinni hänen lämpöiseen, paljaaseen selkäänsä. Hän kääntyy ympäri ja halaa minua tiukasti.
"Kaikki mitä me tehdään yhdessä on kivaa", hän sanoo painaen suukon hiuksiini.

Kun Louis on syönyt aamupalaa ja herännyt kunnolla, me lähdemme yhdessä käymään ruokakaupassa. Se on aina yhtä hauskaa. Pelleilemme, nauramme ja aiheutamme muille ihmisille facepalm-kohtauksia. Minä istun kärreissä ja Louis työntää, nappaan matkan varrella tarvittavia ruokatarpeita, eikä ole niin vaarallista jos jokin sattuu unohtumaan. Lopulta vartija tulee luoksemme ja kertoo, että kärrit ovat tavaroita ja enintään lapsia varten, ja että tämä on viimeinen varoitus. Nousen ylös kärryistä ja olen hetken häpeissäni, mutta pian juoksen taas ympäri kauppaa yrittäen saada lapaseni takaisin. Selviämme kotiin alle tunnissa, joka on varmasti jonkinlainen henkilökohtainen ennätyksemme. Minä ja Louis teemme yhdessä ruoan, ja Louis kutsuu pojatkin meille syömään. Meidän on tänään varmasti kerrottava surulliset uutiset, mutta olen jo valmistautunut siihen laittamalla vedenkestävää ripsiväriä ja tunkemalla nenäliinan taskuuni. En edelleenkään viikon jälkeen voi puhua siitä tirauttamatta kyyneliä. Minua kieltämättä pelottaa aivan järkyttävän paljon, en voi kiistää sitä. Ovikello herättää minut ajatuksistani, ja nousen nojatuolilta avaamaan, mutta Louis on jo matkalla huutaen 'tullaan' aivan täydellä volyymilla. Hymyilen pienesti itsekseni ja liityn eteisessä seisoskelevien miesten seuraksi.

"Heei", minua tervehtii leveä hymy, lempeät ruskeat silmät ja lämmin halaus, kun astun eteisen puolelle. Liam päästää minut halauksesta ottaakseen takin pois päältään. Heti hänen takanaan seisoo Niall, likaisenblondit hiukset sojottaen joka ilmansuuntaan kuin hän olisi vasta herännyt, ja siniset silmät katselevat uteliaasti joka puolelle aivan kuin hän astuisi tähän taloon ensimmäistä kertaa. Hän väläyttää minulle hymyn, ja minä hymyilen takaisin.
"Ikävä kyllä vielä ei päästä aloittamaan ruokailua koska Harry ja Zayn loistavat poissaolollaan mutta eiköhän ne kohta tule", totean kävellen vieraidemme edellä olohuoneeseen. Jään nojailemaan keittiön ja olohuoneen erottavaan oviaukkoon ja katselen kuinka pojat istahtavat nojatuoleille. Televisio on auki, mutta kukaan ei katso sitä. Menen kattamaan pöydän, ja sillä aikaa puuttuvatkin herrasmiehet saapuvat. Voimme aloittaa ruokailun ja sen aikana kehkeytyykin monta hauskaa keskustelua. Ruoka näyttää maistuvan kaikille, tajuan itsekin olevani nälkäinen vaikka ajattelin aiemmin etten ole. Syötyämme kasaamme takapihalla olevalle terassille pöydän ja tuolit, ja istumme iltaa syöden jälkiruokaa. Nautin tälläisitä kiireettömistä hetkistä ja yhdessäolosta, ja aion nauttia siitä niin kauan kuin aikaa on. Keskustelu kääntyy illan mittaan minuun ja pian Louis pyytää katseellaan lupaa kertoa. Nyökkään hiljaa ja katselen omia jalkojani samalla kun Louis vetää syvään henkeä. Kun nostan katseeni poikiin, jokaisen ilme näyttää huolestuneelta. En yritäkään lievittää heidän huolestuneisuuttaan hymyllä; en saa suupieliäni pakotettua ylöspäin vaikka miten yritän. Louis avaa suunsa ja alkaa verkkaisesti kertoa kaikkea alusta asti. Ja kun sanon kaikkea, tarkoitan sitä. Hän ei jätä juuri mitään pois selostuksestaan, paitsi jos se on jotakin liian henkilökohtaista tai epäolennaista kerrottavaksi. Hän ei ole edes päässyt kertomuksen niin sanottuun huippukohtaan, kun Liam vetää ahdistuneesti henkeä. Painan taas katseeni alas, en kestä sitä säälin ja hämmennyksen sekaista katsetta joka heillä kaikilla on naamallaan.
"Ja melkein viikko takaperin Olivia sai tietää että... Että se onkin aivokasvain", Louis sanoo niin hiljaa, että minäkin kuulen vain jos pinnistän kuuloani oikein kovasti. En hetkeen kuule kuin hiljaisen tuulen suhahduksen, kun pojat sulattelevat kuulemaansa - jos he nyt edes kuulivat mitä Lou sanoi.
"Mitä?!" Harryn ääni vinkaisee. Aika tuttu ensireaktio.
"Liv-", Liam aloittaa, mutta minun puhelimeni päästää kilahduksen, ja kaivan sen taskustani. Facebookista on tullut ilmoitus; kaveripyyntöni on hyväksytty ja hyväksyjä itse on paikalla. Pyyhkäisen kyyneliä poskiltani, jotka ovat Louisin kerronnan edetessä alkaneet valua ja pyydän sitten anteeksi poistumistani sisälle keittiöön. Avaan chatin ja kirjoitan pitkän viestin, jossa kysyn kuka hän on ja missä vanhempani ovat. Vastaus saapuu melkein samantien:
"Minun tai vanhempieni olinpaikka ei kuulu sinulle." Huokaan ja kerron sitten Tomille että olen hänen siskonsa, ja että minun pitää löytää vanhempani, joiden kanssa ajauduin pahoihin riitoihin ennen muuttamista Louisin luokse Lontooseen. Nyt vastaus antaa odottaa itseään kauemmin.
"Se muuttaa asian. Vanhempani - sinun vanhempasi - ovat Bristolissa. Minä itse olen Southamptonissa, mutta voin yrittää puhua heille vielä tämän viikon aikana."
"Se olisi hienoa, kiitos." Uskomatonta, koko tämän ajan olen ollut vain kahden tunnin ajomatkan päässä vanhemmistani, joiden kanssa minulla meni sukset ristiin muutamia vuosia sitten! Tom ei enää vastaa mitään, joten laitan kännykkäni takaisin taskuuni ja vedän syvään henkeä ennen kuin palaan takaisin takapihalle. En ehdi istua, kun olen jo rutistettuna ryhmähaliin. Huokaan ja yritän kietoa lyhyet käteni kaikkien mahdollisten ihmisten ympärille. Istumme kaikki takaisin paikoillemme ja minä saan aikaan jonkinlaisen irveen, jonka on tarkoitus jäljitellä hymyä.
"Lou, Tom sanoi puhuvansa mun vanhempien kanssa vielä tällä viikolla", sanon hiljaa ja katselen Louisin kasvoja, joista paistaa stressi. Minua inhottaa nähdä hänet noin maassa ja muistutan itseäni että minun täytyy illemmalla pyytää häntä olemaan huolehtimatta minusta noin kovasti.
"Hyvä", saan vastauksen. Olin kertonut ajomatkalla kauppaan että olin ottanut yhteyttä veljeeni. Ilta jatkuu hiljaisemmin kuin mitä se olisi luultavasti jatkunut ilman tätä suru-uutista. Puoli kuudelta Harryn tyttöystävä soittaa että tarvitsee kyydin kotiin, ja hän tietenkin uskollisena poikaystävänä lähtee kuskaamaan naistaan. Vain Liam ja Zayn jäävät lopulta luoksemme, kun Niall lähtee kotiin nukkumaan, hän oli vasta tullut Irlannista Englantiin. Seitsemän jälkeen terassilla istumme vain minä ja Louis.

"Sun ei tarvitse huolehtia musta niin kovasti, mä pärjään kyllä, tiedäthän?" otan asian esille.
"Se on hiukan vaikeeta tässä tilanteessa", Louis katsoo minua siniset silmät kiillellen. Nojaudun hänen puoleensa ja suikkaan suukon hänen poskelleen.
"Huolehdi mieluummin vaikka siitä että se sarja jota me meinattiin alkaa katsomaan on menny jo 15 minuuttia eikä me nyt tiedetä mitä siinä alussa kävi", huokaisen. Olisin todella tahtonut katsoa sen, vaikken koskaan saakaan tietää miten siinä käy. Menemme sisälle ja linnoittaudumme television eteen kokonaiseksi tunniksi. Sarja osoittautuu kauhusarjaksi, mutta se on enemmän kuin hyvä. Menen suihkuun ohjelman loputtua ja tunnen kuinka päänsärky alkaa hakata takaraivossani ja ohimoiden kohdalla. Olen jo melkein tottunut siihen, päänsärky on ollut joka päivä vain kovempi kuin edellisenä. Huokaisen ja huuhtelen shampoon hiuksistani.

//ANTEEKSI ihan hemmetin paljon, oon ollu tässä nyt kiireinen ja panikoinu kokeita ja ollu harrastuksissani ja inspinpuutteen kourissa mutta sain nyt tähän iltaan väsättyä tälläsen luvun, pian alkaa sitten draama ja action ja loppua kohden mennään kovaa vauhtia. Antakaa anteeksi k-virheet ja tylsä luku, mä painun nyt nukkumaan koska huomenna se ois sitten kasinaamu ja uintia että jesjes, hyvää yötä