It's my life - 12

Kuuntelen kuinka liekit nuolevat talon perustuksia humisten kuin tuuli, kuinka seinät natisevat ja kuinka huonekalut pirstoutuvat tulen haperoittaessa niitä.
"ÄITI!" huudahdan hätääntyneenä, juoksen hänen luokseen paljaat varpaat puulattialla läpsyttäen ja ravistan häntä hartioista. Äiti avaa silmänsä ja tiiraa minua väsyneenä ja ehkä vähän äreänä.
"Mikä tää haju on?" hän kysyy ja nousee istualleen sängyssä. Sitten hänen silmänsä suurenevat pelosta ja hän pomppaa ylös.
"Meiän talo on tulessa", kerron vielä vaikka tokihan äiti on sen jo tajunnut. Hän laittaa kylpytakin päälleen ja aamutohvelit jalkoihinsa ja etsii katseellaan pakotietä.
"Ikkuna, Ivy", äiti sanoo ja osoittaa ikkunaa, jonka hän rientää avaamaan. Mutta minä en halua jättää koko omaisuuttani tänne. Juoksen äidin kielloista huolimatta omaan huoneeseeni, otan illalla pakkaamani repun selkääni, läppärini pöydältä ja meikit myös. Heitän repun avoimesta ikkunasta pihalle, se tömähtää maahan ja äiti huutaa minua nimeltä. Otan vaatekaappini pohjalta mustat kiilakorkotennarit - ainoat käsillä olevat kengät, muut ovat jo tulessa - ja laitan ne jalkoihini sitomatta nauhoja. Nappaan muutaman valokuvan kehyksineen työpöytäni päältä, puhelimeni ja lompakkoni ja vasta kun kuumuus hohkaa äsken sulkemani oven lävitse ja savu tunkee huoneeseeni oven alitse heittäydyn itse ikkunasta ulos ja kiipeän palotikkaat alas. Talo narahtelee ja liekit roihuavat oransseina ja keltaisina kohti naapuritaloja ja harmaata taivasta. Päättelen kellon olevan jotakin kolmen ja viiden välistä. Kun katson edemmäs tietä, kurkottelen kaulaani jotta näkisin pensasaidan ylitse, huomaan ettei meidän talomme ole ainoa joka palaa. Olen aika varma, että palo on saanut alkunsa lähimmästä metsästä. Se ei olisi mikään yllätys koska uutiset ovat joka päivä täynnä samanlaisia tapauksia.

"Ivy, älä ikinä enää tee noin. Sä et saa mennä hakemaan tavaroitas vaikka ne ois kuinka tärkeitä jos koti on tulessa", äiti nuhtelee minua ja huomaan että hänen katseensa leimuaa melkein yhtä pahasti kuin kuumat lieskat jotka tuhoavat kotiamme. Paloautojen äänet kuuluvat jo tien päästä, ihmiset huutelevat toisilleen hädissään ja juoksentelevat katua pitkin. Me äidin kanssa menemme takapihan pensasaidan aukon kautta tielle ja kierrämme etupihan puolelle jossa paloautot seisoskelevat. Palomiehet suuntaavat veden liekkeihin, jotka käärmeiden lailla sihisten yrittävät vielä viimeisillään saada tuhoa aikaan. Savua on joka paikassa, ja ihmisten hätääntyneet katseet tavoittavat toiset.
"Anteeksi", sanon hiljaa.
"Siinä ois voinu käydä mitä vaan!" äiti jatkaa vielä hädissään.
"Mut ei käyny", muistutan häntä ja palomies kiirehtii luoksemme.
"Onko tuolla sisällä joku?" Palomies on pitkä, kypärä peittää hiukset mutta koska hänellä on oliivi-iho, päättelen hiustenkin olevan tummat. Hänen rusertavat silmänsä katsovat meitä ja hän näyttää väsyneeltä. Hän ei varmastikaan ole kolmeakymmentä vanhempi.
"Ei ole", äiti sanoo ja luo minuun merkitsevän katseen. Niin niin, minä olisin voinut olla mutten ollut ja that's it, mietin katkerana.
"Hyvä. Saanko ohjata teidät kauemmas talosta jotta me päästään sammuttamaan paloa?" palomies kysäisee ja ohjaa meidät naapuriemme luokse. Äiti alkaa jutella naapurin vanhan rouvan kanssa, joka näyttää olevan murheen murtama.
"...rakensi sen minulle. Hänen työnsä menee ihan hukkaan", nainen kuuluu sanovan. Minä sensijaan katselen taloa ja mietin, miten minä vihdoinkin voisin muuttaa takaisin isän luokse.

"Äiti... Voitaisko me mitenkään muuttaa takaisin Irlantiin?" kysyn ja nyin lyhyitä sortsejani ja toppini helmaa alemmas kun seisomme hotellin aulassa ja odotamme että tiskin takana istuva nainen saa hoidettua huoneeseemme oikean avaimen. Äiti oli onneksi ollut niin järkevä että hän oli napannut yöpöydältään lompakon ja puhelimen. Muuta hän ei ollutkaan haalinut mukaansa toisin kuin minä. Joutuisin ostamaan läppäriini uuden latausjohdon, kuin myös puhelimeen ja kameraan, mutta ne eivät maksaisi paljon, eivät rahaa eivätkä vaivaa.
"Mä en ainakaan voi lähteä mihinkään. Opiskelut ja työt ja kaikki. Mut sä oot jo niin vanha että etköhän sä saa oman asunnonkin sieltä ja töitä myös", äiti sanoo. Tiskin takana oleva blondi, laiha nainen ojentaa meille avaimet huoneeseemme, kertoo kerroksen numeron, huoneen numeron ja sanoo monelta seuraavana aamuna pääsemme aamupalalle. Kiitämme häntä ja menemme hissillä ylös.
"Niin mut ei mun palkalla saa asuntoa mistään. Ehkä jonkun hikisen kerrostaloyksiön", sanon ja huokaan. Hyvä että saan omalla palkallani lentoliput Irlantiin ja takaisin.
"No mut tarviitko sä nyt muuta kuin sen pikkuisen kerrostaloasunnon?" äiti kysyy lempeästi. Ehkä hän ei tahdo enää huutaa minulle tänä yönä. Sehän sopii. Hissin ovet avautuvat pienen kilahduksen saattelemana, ja me astumme kokolattiamatolla peitettyyn käytävään. Etsimme numeroa 277, ja juttelemme samalla hiljaa. Kun pysähdymme oven taakse ja äiti kaivaa avaimen taskustaan, haistan meissä molemmissa savun kitkerän hajun. Nyrpistän nenääni ja päätän mennä suihkuun heti kun se on mahdollista. Äiti avaa oven huoneeseemme, ja me astumme sisään. Huoneessa on yksi parisänky, kylpyhuone ja me jätämme kengät - tai tohvelit - eteiseen.
"No voishan se olla ihan kiva asua jossain omakotitalossa ilman että seinänaapurin koirien haukku kantautuu sun korviin", sanon.
"No ne on vaan aika kalliitta taloja. Ja rivitalot samaten. Mut mä edelleen painotan; tarvitko sä enempää kuin jonkun pienen asunnon jostain koulujen läheltä?"
"No en mä kai sit", sanon. "Mut mä meen nyt suihkuun."
"Mä käyn takas nukkumaan, ei maailma oo pysähtyny tähän ja mulla on huomenna töitä kaikesta huolimatta", äiti sanoo ja hyppää Minnie-paitulissaan peiton alle. Minä menen suihkuun, ja pesun jälkeen seuraan äidin esimerkkiä.

Aamulla otan yhteyttä ensin isään, sitten Nialliin. Isän kanssa keskustelemme siitä, kuinka pian minulle saataisiin asunto hankittua, ja kuinka pian pääsisin muuttamaan, ja Niall soittaa vain kysyäkseen kuulumisia kuten tavallisesti. En tietenkään valehtele, vaan kerron tulipalosta ja suunnitelmistani muuttaa Irlantiin.
"Voi ei Ivy... Mä oon tosi pahoillani", Niall sanoo vilpittömästi.
"Äh, ei se mitään. Mä en ikinä oo kuulunu tänne, joten ei se mua oikeestaan haittaa", sanon. Se on vain puolet totuutta.
"Hmm... No mut kuule, mä voin tulla sun kanssa sit katsomaan niitä asuntoja jos sä haluat", Niall sanoo. Hymyilen ja katselen hotellin suurista ikkunoista kadulle.
"No jos sä vaan pääset tulemaan niin mikä ettei. Iskän kanssa sovittiin et saan muuttaa sen luokse vähäks aikaa ja kun oon saanu tarpeeks rahaa niin ostan sit oman kämpän. Varmaan jostain kerrostalosta tai jotain", sanon ja heiluttelen jalkojani sängyn laidalla istuen.
"Ivy? Tai unohda. Ei se ollu mitään tärkeetä. Mut niin, mulla on vapaata keikoista tossa muutaman viikon päästä, jos me vaikka sit soitellaan?" Myönnyn, ja me hyvästelemme.
"Rakastan sua", sanon ja tunnustus saa poskeni leimuamaan hennon punaisina, tunnen miten ne kuumenevat vähän.
"Samoin", Niall sanoo ja katkaisemme puhelun. Sitten minun on pakko soittaa Sammylle ja kertoa tapahtumista. Sovimme menevämme kävelylle, jolloin voin selittää kaiken.

//jöö-ö. Mökkeily - tai itikat - syö miestä ja inspiraatiota, mut tämmösen sain sitte kyhättyä kun oikein yritin. Toivottavasti ette kuollu tylsyyteen ja seuraavan luvun tekemisessä saattaa taas mennä hetki

It's my life - 11

Kuluu kuukausi. Kuukausi on paahtavan kuuma, ja vaikka matkustan Irlantiin isän luokse, ei kuumuus sielläkään helpota. Koko maailma tuntuu olevan vain kuumaa, aurinkoa ja maastopaloja joita sateiden puute aiheuttaa. Minä en näe Niallia, mutta onneksi Skype ja puhelin on keksitty. Vaikka ei se toki ole sama kuin halata häntä, tuntea hänet lähelläni ja puhua hänelle kasvotusten, mutta se on parempi kuin ei mitään.

"Ivy!" kuuluu huuto edempää kun kävelen kohti rantaa. Taas yksi lämmin päivä edessä, ja monta takana.
"Heippa", hymyilen Elenalle. Tämän blondit, vyötärölle ulottuvat hiukset hulmuavat hänen takanaan kun hän juoksee minut kiinni. Hänellä on yllään toppi ja lyhyttäkin lyhyempi hame.
"Rannalle menossa?" Elena tiedustelee. Hän siirtyy kävelemän vierelläni.
"Joo. Ja säkin, ainakin asusta päätellen", sanon ja nyökkään päälläni kohti häntä.
"Jep", Elena virnistää ja korjaa aurinkolasiensa asentoa nenällään. Kävelemme kohti rantaa, ja kun lopulta pääsemme perille, olemme aivan hikisiä. Ensimmäinen asia jonka tahdon tehdä, on hypätä veteen ja huuhtoa hiki iholta. Levitämme pyyhkeemme hiekalle, joka ei täällä Minnesotassa ole ihan niin vaaleaa tai hienoa kuin joissakin etelävaltioissa, mutta kelpaa tämäkin. Riisun päällysvaatteeni, joiden alta paljastuvat mustavalkopilkulliset bikinit, ja sitten ryntään veteen. Se tuntuu aluksi vähän viileälle, mutta hetken sukeltelun ja uinnin jälkeen olen jo niin tottunut siihen, ettei se tunnu enää missään. Kun taas kerran sukellettuani nostan pääni vedestä ja katson paikallemme, Elena istuu omalla pyyhkeellään ja juttelee muutamalle tummalle jätkälle. Päätän nousta vedestä ja mennä tiedustelemaan mitö hittoa he luulevat tekevänsä täällä.

"Moi", huudan kun olen melkein Elenan luona.
"Moi!" tämä huudahtaa iloisesti takaisin. Myös nämä edellä mainitut pojat ovat kääntyneet katsomaan. "Tom ja Elliot tuli kysymään et voisko ne liittyy seuraan. Käykö se sulle?" Huokaan mielessäni, mutta kuulen itseni vastaavan:
"Joo toki." Pidempi kundi katsoo minua pitkään ja hymyilee hieman kellettyneet hampaat vilkkuen. Irvistän mielessäni ja luen hänet tupakoitsijoiden ja näin ollen huligaanien joukkoon. Myös nämä jätkät levittävät pyyhkeet hiekalle, ja asettuvat ottamaan aurinkoa. Laskeudun pyyhkeelleni yhtä kaikki ja toivon etten pala. Itse asiassa minun olisi pitänyt jättää auringonpalvonta vähemmälle, sillä en tarvitse enää lisää rusketusta, ja ihoni palaa helposti, vaikkei tietysti yhtä helposti kuin vaikkapa Sammyn.
"Tääl on ihan älyttömän kuuma", Elena huokaa ja nakkaa aurinkolasinsa laukkuunsa estääkseen rajojen syntymisen.
"Katos kun huomasit", irvailen ja käännän käsieni sisäpinnat kohti aurinkoa.
"Hmph", Elena tuhahtaa ja heittää päälleni kourallisen hiekkaa. Aloitamme lapsellisen hiekkasodan, joka päättyy siihen kun Tom valittaa saaneensa hiekkaa silmiinsä ainakin tonnin. Siinä sitten hiekkaa syljeskellen, auringon lämmittäessä nahkojamme ja lokkien kirkuessa vietämme päivän rannalla.

Kun olen saanut tarpeekseni aurinogotosta ja uimisesta, puen päälleni ja hyvästelen Elenan ja Tomin sekä Elliotin. Minulle aiemmin hymyillyt Elliot vinkkaa silmää kun vilkutan heille hyvästiksi, ja käännän pääni pois päin hämmentyneenä. Kuka hänkin oikein luulee olevansa? Kävelen kotiin, ja jalkojani pakottaa kävelyreissun jäljiltä. Kuumuus on edelleen hirveä, ja käyn suihkussa vain saadakseni edes jonkinlaisen viilennyksen. Kun tulen suihkusta, kuulen äidin lauleskelevan alakerrassa. Hän on tänään tullut aiemmin töistä ehtiäkseen kouluunsa. Nyt hän tekee ruokaa meille, kun hänellä kerrankin on muutama tunti aikaa. Astelen vaatekaapilleni, vedän sieltä mustat kangasshortsit ja naruolkaintopin jotka puen päälleni, letitän märät hiukseni ja vien sitten pyyhkeen kuivumaan. Sitten astelen portaita alas.

"Äiti, voinko mä mennä Sammylle huomenna yöksi?" kysyn luettuani puhelimeeni saapuneen viestin. Äiti hätkähtää ääntäni, ja kääntyy lieden ääreltä katsomaan minua. Hänen väsyneet kasvonsa leviävät haljuun hymyyn ja hän nyökkää. Äh, luvan kysyminen on typerä tapa, ja teen sitä edelleen vaikka olen jo tarpeeksi vanha päättämään tälläisitä asioista itse. Kiitän äitiä ja menen pakkaamaan. Pakkaan kahden päivän varalle sillä jos päätämmekin että jään vielä toiseksi yöksi, minulla on oltava jotakin päälle laitettavaa. Nakkaan laukkuuni siniset farkut, yhdet harmaat lökärit, v-aukkoisen lilan, ohuen neulepaidan ja topin, sekä ohuen mustan villatakin. Sitten laitan meikkipussini valmiiksi työpöydälleni, samoin harjan ja hiuslenkkejä. Yhdet varasukat, rintaliivit ja alushousut mahtuvat laukkuuni, ja tungen lopuksi pyyhkeen, bikinit, saippuan ja shampoon jonnekin laukun pohjalle. Laukun sivutaskuun ahdan lompakon ja avaimet. Sitten olen saanut pakkaukseni tehtyä ja menen taksisin alas ruoan toivossa.

Syömme äidin kanssa jutellen aina välillä. Äiti lähtee opiskelemaan muutamaksi tunniksi kaupunginosamme keskustassa sijaitsevaan kouluun, ja minä laitan itselleni viihdykkeeksi elokuvan pyörimään ja hemmotellakseni itseäni nappaan jäätelöä pakkasesta, suklaakastiketta ja strösseleitä kaapista ja teen näyttävän jäätelöannoksen. Sitten keskitän huomioni elokuvaan.

Äiti tulee kotiin vähän yhdeksän jälkeen. Hän näyttää kuolemanväsyneeltä, ja hän painuu nukkumaan heti lämmitettyään itselleen paistinpannulla vähän ruokaa ja syötyään sen. Minä katson toisenkin elokuvan, ja menen kahdentoista maissa nukkumaan. Niall saapuu Skypeen - se on minulla koko ajan päällä kun kone on lepotilassa - parahiksi toivottamaan minulle hyvää yötä ennen kuin heitän peiton päälleni ja vaivun unien kultarantaan.

Herään keskellä yötä kuumuuten joka tuntuu nyt aina vain painostavammalle. Kuulen myös huminaa jostakin, ja se ei kuulosta tuulelta. Päätän nousta ylös avaamaan ikkunan ja oven, jospa viileä ilma vaikka sattuisikin kulkeutumaan huoneeseeni. Kävelen ensin ikkunalle, ja avaan sen. Lempeä tuuli hellii kasvojani, ja mietin, että voisin jäädä ikkunalaudalle nukkumaan. Mutta suunnitelmani oli avata ovi myös, ja niinhän minä sitten teen. Hipsin ovelleni ja painan kahvan alaspäin. Tunnen kuinka kuumuus iskee minua vastaan, ja kun ovi on sepposen selällään, minulta pääsee kauhistunut huuto:
"ÄITI! Täälla palaa!"

//ehh, sori kun kesti näin kauan taas, oli vähän ongelmia poukoiden kanssa ja näin että konetta en sitten eilen nähnyt mut tänään se mulle takas tuotiin ja pääsin taas uutta lukua luomaan ja tämmönen tuli. Toivottavasti ette tylsistynyt kuoliaiks tätä lukiessanne ja toivottavasti piditte :) + kuvailua ei tässä luvussa varmaan ollu mitenkään himopaljon, mutta koska tää nyt oli vähän tämmönen nopeesti kyhätty ja niiku arkielämästä kertova luku niin toivon että se ei haittaa

It's my life - 10

Ne muutamat päivät, jotka odotan New Yorkiin pääsyä kuluvat tuskastuttavan hitaasti. Yritän tappaa aikaa olemalla Sammyn ja Elenan, Katin ja muiden ystävieni kanssa, mutta en voi olla ajattelematta Niallia ja tulevaa tapaamistamme. Iltaisin luen hänen viestinsä ja kuvittelen, että se on oikeasti totta. Olen henkisesti valmistautunut pettymykseen sinä päivänä kun hyppään junaan ja matkaan New York Cityn huumaavaan hälinään.

Junassa varmistan Niallilta kahvilan nimen, ja osoitteen viestin välityksellä, ja kun pääsen ulos juna-asemalta, heilutan itselleni taksin. Äiti ei päässyt viemään minua tänään, koska hänellä on taas joitain työjuttuja. Nyt hän on myös ilmoittanut minulle menevänsä opiskelemaan lakimieheksi, ja no, mikäs minä olen sanomaan ettei hänen kannattaisi. Taksi vie minut kahvilan eteen, juuri niinkuin pitääkin. Maksan tipin kera matkani, ja nousen taksista. Tukahduttava kuumuus iskee minua vastaan, katupölyn ja pakokaasun haju tunkevat nenääni. Olen kiitollinen päästessäni kahvilaan, jossa on ilmastointi.

Etsin katseellani Niallia, kun astun kahvilaan. Hermostuneena nykäisen mustan, v-aukkoisen t-paitani helmaa alaspäin, asettelen ohutta villatakkiani paremmin ja vilkaisen nopeasti että uusien skeittarityylisten tennarieni kärjet ovat vielä valkoiset eivätkä keties mustat. Sitten nostan villatakin hihat ylös, ja katselen ympärilleni. Päätän hakea minttukaakaon - onneksi sitä saa täältäkin - ja etsiä Niallin sitten. Menen kassalle, tilaan juoman, maksan sen ja pian saan kupin käteeni. Kiitän ja käännyn sitten ympäri. Kahvilan skannaamiseen menee hetki, ja sitten spottaan Niallin eräästä pöydästä vähän syrjemmältä. Kävelen hänen luokseen, lasken kuppini pöydälle ja kysyn hymyillen:
"Onks täs pöydäs tilaa?"
"Ivy!" Niall huudahtaa ja nousee ylös. Hän rutistaa minua ja minä nauran hiljaa vasten hänen olkapäätään.
"Mulla on ollu ikävä sua, Horan", sanon ja tiukennan otettani. Ihmiset varmasti tuijottavat meitä kummissaan kun halaamme toisiamme, silmät molemmilla melkein kyynelissä ja puhumme hassulla aksentillamme.
"Mullaki sua, Parker", Niall sanoo ja laskee vastentahtoisesti irti minusta. Istumme pöytään ja hetken vain hymyilemme toisillemme tyhmästi.

"Mitä sulle kuuluu? Mä en oo yhtään perillä mistään", kysyn ja hörppään kaakaotani. Yhdessä hetkessä olen vuosien takana CoffeeShopissa, ja toisessa takaisin tässä päivässä, tässä kahvilassa.
"No ihan hyvää. Tourilla ollaan, ja tullaan olemaankin vielä aika pitkään, oon käyny kotona muutaman kerran ja nähny vanhoja kavereita. Entäs sä?"
"No mä oon vaan ollu töissä ja alottanu tanssin nyt uudestaan. Iskällä ei oo tullu käytyä niin usein ku oisin halunnu", sanon ja kohautan olkapäitäni.
"Okei", Niall sanoo ja hymyilee. Alkukankeuksien jälkeen juttu luistaa niinkuin ennen vanhaan, ja aika juoksee liiankin lujaa. Päätämme syönnin ja juonnin jälkeen lähteä etsimään puistoa tai muuta paikkaa jossa puhua. Löydämme jostakin pienen lammen ja istumme penkille sen rannalle. En usko että siinä lammessa on enää kaloja. Ainakaan eläviä. Pieni tuulenpuuska heiluttaa puiden latvoja kevyesti, ja suo hetkellisen helpotuksen paahtavassa kuumuudessa. Sitten lämmin ilma puskee taas ihollemme, ja tulee tukahduttavan kuuma.

"Öh...", mumahdan ja yritän keksiä jotakin sanottavaa. Liikenteen melu, autojen tööttäily ja muu kaupungin hälinä rikkoo hiljaisuutta ympäriltämme, mutta meidän kahden välinen hiljaisuus on ja pysyy.
"Mä muuten olin ihan tosissani. Mä en valehtele, mä en huijaa, kukaan pojista ei oo tän takana. Mä vannon sen", Niall sanoo hetken päästä, kun vaiteliaisuutemme alkaa tuntua painostavalta.
"Mukava kuulla", sanon hymyillen.
"Ja mä en todellakaan olis niin julma", Niall vakuuttaa. Nyökkään ja katson sitten häneen päin. Hänkin katsoo minuun, ja taas se tapahtuu; me vain hymyilemme toisillemme typerästi.
"Mä en tajua miksi mulla kesti niin kauan tajuta että mä rakastan sua, muutenkin kun ystävänä", Niall mumisee ja kurottautuu halaamaan minua taas. Hän painaa päänsä kaulakuoppaani ja tunnen houkutusta nauraa kun hänen lämmin hegityksensä kutittaa.
"Parempi myöhään kuin ei milloinkaan", sanon ja pidän tiukasti kiinni pienestä pojasta miehen ulkomuodossa. Niall nojautuu takaisin omalle paikalleen, ja ottaa minua kädestä.
"Niinkai sitten", hän hymyilee. Olen jo hymyillä takaisin, kun puhelimeni alkaa soida. Kaivan kännykän laukustani ja vastaan siihen omalla nimelläni.

"Ivy, missä sä oot?" kuuluu hengästynyt ääni. Taustalta kuuluu lokkien kirkumista ja kiljuntaa, joka lähtee varmasti ihmisistä. Saatan erottaa musiikkiakin taustahälyn joukosta.
"New Yorkissa", sanon. Soittajan ääni kuuluu tanssiryhmämme Lolalle, joka oli jäänyt viimeisimmästä esityksestämme pois jalkakipujen vuoksi.
"Ai. Mä vaan aattelin et oisitko tullu rannalle meidän - siis mun ja Elenan, Sammyn, Stevien ja Stevien veljen Robin kanssa mut joo, oo sä siellä sitten. Nähdään", Lola sanoo.
"Joo, moi", huikkaan ja tuuttaus täyttää korvani. Painan näytön lukitusnäppäintä, joka minulla katkaisee puhelutkin, vilkaisen puhelimen kelloa ja inahdan pettyneesti. Painan puhelimen näytön lukkoon ja nakkaan kännykän laukkuuni, jonka heitän olkapäälleni huokaisten.
"Mitä nyt?" Niall kysyy ja kurtistaa otsaansa.
"Kello on jo aika paljon ja mä lupasin mennä kotiin tekemään sapuskaa äidille ennen kuin se tulee töistä", sanon pahoittelevasti. "Se on taas työskennellyt koko päivän ja heti kun se on syönyt niin eiköhän se jo riennä opiskelemaan."
"Harmillista. Mulla ois ollu muutama tunti aikaa ennen keikkaa... Mut toki sä lähdet jos sun täytyy", Niall sanoo ja nostaa toista suupieltään hymyyn. En ole vakuuttunut sen aitoudesta, mutta nyökkään silti ja nousen penkiltä. Pyyhin olemattomat roskat farkkujeni takapuolesta, nostan niitä ylemmäs, vedän paidan helmaa vähän alemmas ja parannan laukkuni asentoa olkapäälläni. Niallkin nousee ylös ja astelee lähemmäs.

"Mun ois pitäny tehdä tää jo kauan sitten", hän sanoo ja astuu ihan lähelle. Sitten hän katsoo minua hetken silmiin kuin arvioiden mitä minä haluan, ja sulkee sitten silmänsä. Minä suljen omani. Odotan jotakin tapahtuvan, ja jotakin tapahtuukin, muttei ihan sitä mitä odotin. Nenämme törmäävät toisiinsa, ja me molemmat alamme nauraa.
"Oho", Niall hekottaa hiljaa. Hymyilen pienesti ja katson häntä silmiin. Päätämme yrittää uudelleen, ja tällä kertaa nenämme eivät tömähdä yhteen, vaan huulemme painautuvat vastakkain kuten suunnitelmissa oli. Suudelma on lyhyt, tuttavallinen ja lämmin, ja me irrottaudumme suudelmasta mielestäni aivan liian nopeasti. Seisomme vielä hetken vastatusten, kunnes herään taas tähän maailmaan, ja sanon vähän käheästi:
"Mun ois varmaan parasta kiitää nyt seuraavaan junaan etten jää kyydistä."
"Toki", Niall sanoo ja painaa vielä hennon pusun poskelleni ennen kuin astuu vähän taaksepäin.
"Soitellaan", sanon ja lähden kävelemään takaperin.
"Joo, heippa", Niall vilkuttaa minulle, minä vilkutan takaisin ja käännyn sitten kulkemaan oikein päin. Pujottelen ihmismassan lävitse ja käännyn kerran katsomaan jälkeeni. Niall ei enää seiso penkin edessä, enkä näe hänestä enää jälkeäkään. Jossakin hassun pikku pääni perukoilla ääni ilkkuu että tuo oli vain harhakuvitelmaa, eikä äskeistä juuri tapahtunut, mutta kun kosketan huuliani nopeasti etusormellani, suudelman tuntuu tanssii niillä hetken kaiun lailla. Vakuutan itselleni että se oli todellista, ja kiiruhdan päätöksen tehtyäni eteenpäin huitoen vimmatusti taksia itselleni.

It's my life - 9

Herään aamulla siihen kun Sammy ravistelee minua olkapäistä ja hokee nimeäni.
"Mitä nyt?" kysyn aamu-unisesti ja yritän kääntää kylkeä.
"Sun äiti hakee meidät viidentoista minuutin päästä ja sä et oo edes noussu!" Sammy vaahtoaa.
"Samantha Wayne, anna mun nukkua kaks minuuttia vielä...", anelen. Mutta Sammyhan ei anna periksi. Hän nostaa minut väkisin istumaan sängylle ja läpsii molempia poskiani hellästi.
"Sun äiti sano että meidän pitää oottaa sitä tuolla alhaalla kadulla. Sä tiedät että se vihaa myöhästelijöitä", Sammy sanoo, tai melkein huutaa saadakseen minut hereille.
"Okei, okei, mä nousen ylös", sanon ja heitän peiton päältäni luoden ärtyneen katseen ystävääni. Tämä hymyilee ja nyökkää, nousee sängyltäni ja alkaa pakata minunkin tavaroitani. Omat matkalaukkunsa hän on jo pakannut ja laittaut eteiseen valmiiksi lähtöä varten. Laahustan kylppäriin, pyyhin unihiekkaa silmistäni kämmenselälläni ja alan sitten meikata ja tehdä muita aamutoimia.

Olen valmis ennätysajassa, ja minulle jää vielä 5 minuuttia aikaa pukeutua ja auttaa Sammya pakkaamaan tavaroitani. Raahaamme tavarat alas kadulle, ja muutaman kymmenen sekunnin päästä äidin auto pysähtyy vähän matkan päähän meistä. Tarkistan vielä että puhelin, lompakko ja aurinkolasit ovat farkkujeni taskuissa ja sitten raahaamme Sammyn kanssa matkalaukkumme autolle. Äiti avaa takaluukun, paiskaamme tavarat sinne ja sitten istumme autoon. Matka kohti kotia alkaa, ja minä jätän LA:lle hiljaiset jäähyväiset.
"Miten keikka meni?" äiti kysyy rupattelusävyyn kun kiidämme isoa tietä tihkusateen ripotellessa hiljalleen kuivaan maahan.
"Ihan hyvin", sanon ja katselen ikkunasta ulos. Maisemat vilahtelevat ikkunan takana ja sadepisarat osuvat ikkunaan yhä kovemmalla tahdilla. Tätä sadetta luonto on odottanut kauan.
"Mitäs tuo nyt oli tarkoittavinaan?" äiti nauraa ja kääntyy liittymästä oikealle. Kuulen etäisesti ukkosen jyrinää, joka peittyy Sammyn puheeseen:
"Musa oli hyvää, kirkuvat fanit kävi hermoille ja sit me tukittiin esiintyneen bändin tie nimmarienjakopaikalle. Sitä se kai tarkottaa."
"Vai niin", äiti hymähtää huvittuneena. Hän kääntää radion päälle ja hyräilee biisien mukana. Minua väsyttää ja olen edelleen hermona onko Niall vastannut minulle mitään. Katselen vain koko matkan ikkunasta ulos, ja kun pyhsähdymme syömään, otan pikkulinnun annoksen ja närkin sitä. Äiti on lähellä hermostua, joten ostan itselleni matkaevääksi voileivän saadakseni hänet vakuuttuneeksi etten ole dieetillä tai masentunut.

Pitkän ja puuduttavan matkan jälkeen olemme vihdoin kotona. Viemme Sammyn ensin, ja lupaan soittaa hänelle heti kun Niall on vastannut. Sitten ajamme kotiin. Heti kun olen talon oven sisäpuolella, pinkaisen huoneeseeni matkalaukkuineni, puran sen niin nopeasti kuin pystyn, vien likaiset vaatteet pesuun ja heitön matkalaukun sängyn alle. Sitten kaivan puhelimeni farkkujeni taskusta ja avaan näytön lukituksen. Katson etusivun alalaitaan, ja kirjekuorta esittävän kuvan päällä on pieni punainen ympyrä jonka keskellä on pikkuinen ykkönen. Käyn makoilemaan sängylleni, ja sydän hakaten painan kirjekuoren kuvaa. Kestää hetki, että pääsen näkemään viestiketjut ja tuon tulleen viestin. Tällä kertaa se on todella Niallilta.

"Hei Ivy. Ai se olit sä. Mä jo luulin et se oli joku hullu fani, joka oli saanu mun numeron selville jostain. Niistä kun ei ikinä tiedä. Mut niin... Se juttu silloin Irlannissa. Umh... Mä en tiedä miten mä muotoilisin tän niin että se kuulostais ees jotenki järkevältä. Mut mä voin yrittää. Siis mä en ollu vihainen sulle. Vaan itselleni. Ja maailmalle joka oli antanu sun lähteä pois mun luota. Koska silloin kun sä lähdit... Joku osa musta lähti sun mukana, uskotko? Ja mä tajusin sinä päivänä, että mä... Joo, on tosi tökeröä sanoa se nyt, viestin välityksellä, kun oisin voinut vuosia sitten sanoa sen sulle face to face, mut mä oon rakastunu suhun. Ja silloin kun sä muutit, mä ajattelin että nyt mun mahikset on menny. Että sä oot jo kohta jonkun surffipojan kanssa ja unohdat mut. Siksi mä olin vihainen. Että maailma oli lähettäny sut pois. Ja oli tosi tyhmää olla semmonen jörö sulle, mut se tuntu silloin paremmalta idealta kuin näyttää oikeet tunteeni. Uskothan sä mua? Ja se kun mä hymyilin sulle... Se tuli oikeesti suoraan sydämestä. Mä en valehtele. Tai no ethän sä sitä voi tietää, mutta sun on vain uskottava mua. Sä et käy mun hermoille. Mä rakastan sua. Ja mä voin todistaa sen. Meillä on keikka muutaman päivän päästä New Yorkissa. Oisko ylivoimasen vaikeeta raahautua sinne mun luokse kahville? Mä odotan vastausta, Ivy. Ihan sama kauanko se vie", luen hijaa ääneen kyyneleet valuen hiljalleen poskilleni. Ne ovat pikemminkin ilon ja helpotuksen kyyneleitä kuin raivon ja surun. Lasken puhelimen kädestäni vieressäni olevalle tyynylle, pyyhin kyyneleitäni ja hengittelen syvään. Kun olen rauhoittunut hieman, otan puhelimen takaisin kouraani ja näpytän vastauksen.

Niall -

Istun syömässä Subwayssa, yksin. Muut pojat ovat kai kaupoilla siinä ostoskeskuksessa jossa ravintolakin on. Haukkaan palan subistani, ja pureskelen sen. Sitten juon Kokista päälle. Ihme ettei kukaan ole vielä tullut kerjäämään nimmaria. Hätkähdän, kun puhelimeni värisee taskussani. Noukin sen esille, avaan näytön lukituksen ja etsin jostakin käsiini viestit. Sitten avaan keskustelut, ja näen viestin, joka on tullut vain pelkästä numerosta, ilman nimeä. Avaan juuri sen keskustelun, ja saan muutaman sekunnin päästä tietää viestin tulleen Ivyltä. Luen sen läpi kerran. Hymy vetää suupieliäni ylöspäin erittäin voimakkaasti. Luen viestin vielä toiseenkin kertaan.
"Ja nyt sä höpsö kerrot mulle rakastavas mua. Mullakin on kyllä tunnustettavaa kun nähdään. Tää on lupaus. Mä aion tulla NY:kiin vaikka mikä ois. Äläkä pelkää. Se mitä mä aion sanoa, ei oo mitään niin pahaa kuin sä luulet :) Mut jos tää oli vaehtelua tai jos joku pojista pelleile mun kanssa, mun sydän särkyy. Sä tiedät sen ja mä toivon että sä et oo niin julma, että sä tekisit sen mulle. Mut nähdään, Ni (: ."

Tungen puhelimen takaisin taskuuni, syön loppuun subini, korjaan tarjottimen ja roskat pois, livahdan ravintolasta ulos ja lähden etsimään poikia lauleskellen mieleen tulevia biisejä. Olen vihdoin saanut taakan harteiltai, olen saanut tunnustettua rakkauteni sille, jota kohtaan sitä vahvimmin tunnen ja näen hänet pian. Mikään ei voi mennä vikaan, vai mitä?

//jos luvun alussa ei erikseen mainita, on näkökulma aina Ivyn. Näkökulmanvaihdoksista mainitaan sit aina erikseen. Luku oli vähän tönkkö, ja sori kaikista k-virheistä :(

It's my life - 8

Keikan loputtua menemme ihmismassan mukana aulaan. Suurimmat fanit rynnivät jo jonoksi aulan toiselle seinustalle asetetun pyödän eteen.
"Heather!" joku tyttö huutaa viereltämme ja on kaatua kun eräs kiihkoilijafani yrittää ehtiä jonon jatkoksi.
"Varo vähän!" ensimmäinen tyttö huutaa ja päätään pyöritellen kävelee ystävänsä luokse. Sammy ja minä katsomme toisiimme.
"Onkohan tänne mitään järkeä jäädä oottamaan?" Sammy kysähtää ja nousee varpailleen nähdäkseen kaikkien niiden naisten päiden ylitse. "Toi jono on jo ihan älyttömän pitkä... siinä menis koko yö että sä pääsisit jututtaa Niallia." Punnitsen päässäni sitä mitä haluan tehdä ja sitä mitä minun pitäisi tehdä.
"Mä en... mä en tiedä. Mä tavallaan haluisin jäädä", sanon. Sammyn kasvoilla käy tuskastunut ilme. Sitten tajuan erään asian. Kaikki fanit tuijottavat meitä. On ihan hiljaista. Ja juuri kun olen ehtinyt tajuta tämän, korvani täyttyvät kiljunnalla, ja ääni takaani kysyy:
"Hei neidit, jos viitsisitte väistää?" Käännymme Sammyn kanssa katsomaan taaksemme. Lyhyenä ihmisenä joudun laittamaan niskaani kenoon nähdäkseni puhujan naaman.
"Ups, anteeksi", soperran ja me Sammyn kanssa väistämme One Directionin tieltä. Harry kävelee etunenässä, ja johdattaa muutkin pojat istumaan pitkän pöydän ääreen. Kun Niall menee ohitseni, katson häntä urheasti silmiin. Ilmeettömät kasvot katsovat suuntaani, mutta vähän ennen kuin Niall kääntää katseensa minusta, huomaan että hänen suupielensä kääntyvät ylöspäin. En tiedä onko hän oikeasti iloinen, vai kenties vahingoniloinen, mutta hän hymyilee. Jään tuijottamaan hänen peräänsä ja yritän miettiä mitä hänen päässään liikuu.

"Se hymyili. Mitä helvettiä se oikein ajatteli? Siis se on eka kun se vihais mua ja sit se hymyilee mulle, ihankuin siitä ois jotenki kiva nähä mua!" huudan kun olemme hotellihuoneessamme. Kävelen hermostuneena edestakaisin minun ja Sammyn sänkyjen edessä. Emme lopultakaan jaksaneet jäädä odottamaan enää kaikkia niitä nimmarienhakijoita vain saadaksemme puhua Niallille. Ja kun Sammy kysyi olisiko halunnut mennä baariin, sanoin etten jaksanut. Se olikin toki totta.
"No ehkä sillä oli huono omatunto", Sammy sanoo ja kohauttaa olkiaan irvistäen. Hän istuu sängyn jalkopäässä pyyhe päässään, flanelliyöpäidan housut ja toppi päällään.
"Ja paskat. Ehkä se oli vaan vahingoilonen siitä kun mulle kävi jotain noloa", sanon ja pysähdyn.
"En mä nyt tiedä... Tai ehkä se oikeesti vaan innostu siitä että sä olit siellä", Sammy yrittää.
"Uskoako tuohonkaan...", mumisen ja kävelen sängylleni. Sitten kaadun sille mahalleni ja kaivan jostakin tyynyn pääni alle.
"Mut mä voisin suositella sulle tämmöstä; soita sille. Eikös sulla nyt oo sen numero?"
"No on... Mut sit se varmaan miettis et miks mä en soittanu aikasemmin jos mua jäi kerran häiritsemään. Tai se on voinu vaihtaa numeronsa tai se ei vastaa kun mä soitan..."
"Ei voi ikinä onnistua jos ei koskaan yritä", Sammy sanoo ja lausuu samalla niitä suuria elämänviisauksia joita hänen äitinsä takoo hänen päähänsä.
"Mutta sillon ei voi myöskään epäonnistua", muistutan.
"Totta turiset. Mut sä et ikinä saa selville mitä sen päässä liikkuu, jos sä et edes uskalla puhua sille. Ota itseäs niskasta ja koita soittaa sille", Sammy hymyilee. Hän avaa turbaaninsa ja menee kylpyhuoneeseen kuivaamaan hiuksensa. Punnitsen hänen sanojaan. Pitäisikö minun yrittää? Eihän minulla ole mitään menetettävää. Ja kuten Sammy sanoi, en voi onnistua jos en edes yritä. Otan puhelimen käteeni, avaan lukituksen näppäilemällä nelinumeroisen koodin, etsin yhteystiedoista numeron jonka kohdalla ei ole nimeä ja jään tuijottamaan sitä. Mitä minä edes sanoisin hänelle? Hei, oon se tyttö joka oli paras ystäväsi muutama vuosi sitten. Miksi sä hymyilit mulle tänään? Ei, ei ihan noin. Mietin pääni puhki, mutta päädyn aina hylkäämään oman pääni ehdotukset. Miten vaikeaa voi olla keksiä sanottavaa entiselle parhaalle ystävälle?

Lopulta vedän peukaloani numeron päällä saadakseni soittaa siihen, ja vedän syvään henkeä. Syteen tai saveen. Minulla ei ole mitään menetettävää. Päätän lähteä liikkeelle ilman mitään harjoiteltua käsikirjoitusta. Katsotaan kuinka pitkälle se kantaa minut. Samalla kun odottelen jonkun vastaavaan puhelimeen, vedän peittoani lähemmäs itseäni ja puristan sen kulman nihkeään nyrkkiini.
"Haloo?" tuuttaus loppuu ihan yhtäkkiä, enkä saa sanaa suustani. "Haloo?!" vastaaja - Niall - toistaa. Ja raukkamaisuuttani katkaisen puhelun. Sitten jään peitto nyrkissä, puhelin toisessa kourassani istumaan sängyn reunalle. En voi kuin tuijottaa eteeni ja miettiä miksi edes yritin jos menin niin paniikkiin.

"Soitiko sä?" Sammy kysyy kun hän tulee kylppäristä hetken päästä hiukset kuivattuina, meikit pestyinä naamalta.
"Soitin. Ei vastannu", valehtelen ja toivon ettei Sammy näe lävitseni.
"Laita viesti, se näkee sen sitte kyllä jossain vaiheessa", Sammy sanoo ja kaivautuu peiton alle. Hän ottaa kaukosäätimen yöpöydältä vierestään ja avaa television.
"No joo", myönnyn. Ehkä se on parempi idea. Vaikka se onkin aika raukkamaista. Avaan lukituksen numerokoodilla, menen yhteystietoihin ja Niallin numeron kohdalla liu'utan peukaloani vastakkaiseen suuntaan kuin aiemmin avatakseni viestikentän. Sitten alan luonnostella viestiä. Poistan kirjoitukseni kerta toisensa jälkeen, ja viidentoista minuutin päästä olen jo valmis luovuttamaan.
"Mitä mä kirjotan?" huudahdan Sammylle ja koetan säilyttää edes vähän itsehillinnästäni; tahtoisin vain riehua.
" 'Hei täällä mä, epätietoinen exbbf:ssi, joka yritti soittaa sulle äsken. Et vastannu ja aattelin nyt yrittää tavottaa sua tällä tavoin' tai jotain", Sammy sanoo ja kääntää päänsä hetkeksi minun suuntaani. Sitten hän kiinnittää huomionsa taas televisioon. Olen selin siihen, joten en näe mitä ohjelmaa hän katsoo mutta veikkaan Gossip girliä. Kirjoitan jotakin Sammyn sanelun mukaan, muokkailen tekstiä ja annan sen lopulta Sammyn luettavaksi. Hän lukee sen ääneen, ihan vain koska minä tahdon kuulla miltä se kuulostaa.
"Hei Niall, Ivy tässä. Mä yritin soittaa sulle äsken ja menin vähän paniikkiin... katkaisin sen puhelun siis. Anteeks. Mä yritän nyt tällä tavoin tavottaa sua. Mut kuule... Mua jäi kaihertamaan yks juttu. Tai no aika montakin. Miksi sä olit Irlannissa mulle niin vihainen? Tai no ainakin vaikutit siltä... Ja miksi sä sitten tänään kuitenkin soit mulle hymysi jos mä käyn sun hermoille niin pahasti? Mä kaipaan vastauksia, en mitään kiertelyitä, kiitos. Ja jos sä et ihan oikeesti siedä mua, niin sano se suoraan. Mut hyvää yötä nyt joka tapauksessa." Sammy katsoo minua ja antaa puhelimen minulle takaisin. "Se vastasi, mut sä katkasit puhelun?"
"Mmh, joo... Älä suutu mä vaan pelkäsin että sä pitäisit mua raukkanamaisena, jos kertoisin sulle siitä...", mumisin.
"En mä, mut oisit voinu sanoa."
"Sori..."
"No lähetä se nyt!"
Vedän henkeä. "Okei", sanon ja pidän peukaloani vähän 'Send'-tekstillä varustetun laatikon yllä. Sitten suljen silmäni. Ja avaan ne. Ja sitten painan peukaloni laatikon päälle. Viesti siirtyy mustalle alustalle viestiketjun ensimmäiseksi, ja kun lähetysaika ja -päivämäärä tulevat näkyviin tiedän Niallin saaneen viestin. Menen etusivulle, ja painan sitten näytön lukitusta puhelimen sivusta. Sitten viskaan puhelimen eteeni ja halaan tyynyäni. Vastaakohan hän enää tänään? Vastaakohan hän ollenkaan? Huokaan, käännyn selälleni ja alan katsomaan - yllätys yllätys - Gossip girliä Sammyn kanssa.

Kello on hyvän matkaa yli yhden - yöllä - , ja Sammy on jo nukahtanut. Minä en saa unta vaan makaan peittoni alla valveilla ja katselen ulos ikkunasta. Yö on valoisa, ja autojen äänet ja tuutaukset kuluvat huoneeseemme hyvin. Ne rikkovat mukavasti korvissani suhisevaa hiljaisuutta. Sitten värinällä oleva puhelimeni värisee ja ilmoittaa näin saapuneesta viestistä. Nousen kyynerpääni varaan, kurkotan ottamaan puhelimeni yöpöydältä ja avaan näytön lukituksen. Sitten painan kirjekuorta ja kirjettä esittävää kuvaketta etusivun alalaidassa. Sydämeni hakkaa tuhatta ja sataa. Onko se Niall? Kun sitten lopulta näen kuka viestin on laittanut, pettymykseni on suuri, mutta niin on myös helpotukseni. Osa minusta olisi halunnut sen olevan Niall, osa taas kammosi ajatusta. Se on Elena.
"Heippa. Sori mun oli pakko laittaa tää viesti koska mua ei nukuta ja mulla on tylsää. Oliko kiva keikka ja mitä muuta te ootte tehny siellä? Me Katin kanssa aateltiin että kun tuutte kotiin niin mennään taas yhdessä rannalle, eikö? No mut öitä ja sori jos herätin." Niin viestissä lukee. En jaksa vastata siihen, vaan laitan puhelimeni kokonaan äänettömälle ja laitan sen takaisin yöpöydälleni. Sitten käännän puhelimelle selkäni, suljen silmäni ja yritän nukkua. Siksipä en huomaa toista viestiä, joka saapuu puhelimeeni vain muutama minuutti ensimmäisen viestin jälkeen.

It's my life - 7

Päivä ennen keikkaa äiti vie minut ja Sammyn LA:han, jossa keikka tulisi olemaan. Matkan aikana en saa selvää itsestäni yhtään sen enempää kuin muinakaan päivinä, ja se on paha asia. En voi kääntyä takaisin. En vain voi tehdä sitä enää tässä vaiheessa. Kun pääsemme Los Angelesin päähän, äiti ajaa hotellille ja päästä meidät lähtemään keskenämme.
"Pitäkää hauskaa, mutta olkaa varovaisia. Mä en halua tulla hakemaan teitä paloina tai arkuissa", äiti sanoo kun halaamme häntä. Menemme hotellin aulaan, otamme avaimet huoneeseemme, hujautamme hissillä ylös ja asetumme aloillemme. Emme sinä päivänä ehdi tehdä juuri mitään, koska ilta on jo pitkällä kun saamme huoneemme oman näköiseksemme. Päätämme siis vain valita huomiset vaatteet ja rentoilla loppuajan.

"Miks mua jännittää?" Sammy kysyy nauraen hieman myöhemmin illalla. Makailemme sängyillämme, dataamme puhelimillamme ja juttelemme.
"En mä tiiä miks sua jännittää mut mua jännittää se, mitä Niall sanoo tai tekee. Jos mä nyt edes näen sen", sanon ja luon katseeni vaaleaan, rapattuun kattoon.
"Älä pelkää. Se oli sun paras ystävä ja sen on merkittävä sille jotain", Sammy yrittää lohduttaa.
"No viimekertaisen käytöksen perusteella en usko, mut hyvä on jos niin sanot."
"Sanon."
"Terapeutti-Sammy", nauran.
"Kiitos, sehän mä oonki", Sammy nauraa mukana. Päätämme pian käydä nukkumaan jotta jaksamme huomenna valvoa. Jatkothan ne on järjestettävä kun on mahdollisuus.

Aamulla menemme aamupalalle, käymme hotellin salilla ruoan laskeuduttua ja sitten menemme vuorotellen suihkuun. Kello on vasta 12, kun olemme valmiit.
"Mennää kattoo kaupunkii nyt ku tääl kerran ollaa", ehdotan kun yritämme keksiä tekemistä yhdeksäksi tunniksi.
"No mennää sitte, ei tuu parempaaka ehdotusta", Sammy myöntyy lopulta. Puemme sortsia ja toppia päällemme ja sitten lähdemme katsomaan kaupungin menoa ja meininkiä. Eksymme muutamaan ihanaan vaatekauppaan, joita saan ostettua itselleni - alennusmyynneistä toki - paidan ja huivin. Sammy ei osta mitään, hän ei ole niin shoppailuintoinen kuin esimerkisiksi minä. Käymme myös syömässä Subwayssa kun nälkä meidät yllättää.

Saamme aikaa kulumaan viitisen tuntia. Ja koska aikaa on vielä tapettavaksi, päätämme vaihtaa treenivaatteisiin ja käydä lenkillä puistossa. Ilma on kuumaa ja paksua, ja vaikka minulla on vain kangassortsit ja neonvihreä toppi, alkaa hiki virrata tuskallisen nopeasti.
"Tääl on ihan helvetin kuuma", Sammy tuhahtaa. Hän ottaa aurinkolasit päästään ja pyyhkii nenänvarttaan, joka kieltämättä kiiltää hiestä.
"No on", sanon ja pyyhin itsekin otsaani. "Käännytääkö takasin ja mennää homehtumaa sinne hotellille?"
"No okei. Mieluummin niin ku että saadaa auringonpistokset ja joudutaa sairaalaa."
"Sairaalapelko. Tosta mäkään en ollu vielä kuullu", sanon.
"No se on mun uusin fobia."
"Huomaan." Lähdemme kävelemään takaisin kohti hotellia, ja juttelemme kaikesta turhanpäiväisestä kuten aina.

Keikkaan on kaksi tuntia aikaa, ja me päätämme aloittaa laittautumisen. Siihen kuuluu suihku - taas kerran - , meikkaus, vaatteiden ja hiusten laitto. Meikkaan itseni aika luonnollisesti, meikki poikkeaa arkimeikistäni vain vähän. Hiukset laitan poninhännälle ja kiharran ne. Puen päälleni Guns 'n Roses-topin, mustan hameen - ja mustat ohuet sukkahousut jotten näytä aivan järkyttävältä huoralta - ja laitan mustat kiilakorkotennarit. Sitten minä olen valmis. Joudun odottamaan Sammyä, joka pukee päälleen leopardikuvioisia haaremihousuja, mustaa toppia ja siihen päälle nahkatakkia sekä tennareita. 
"Tuletko sä nyt vai viidestoista päivä?" kysyn lopulta.
"No oon tulossa koko ajan, älä oo noin kärsimätön! Eka sä et ees halunnu tulla tänne ja sitten sulla on niin hirvee kiire", Sammy paasaa. Hän nappaa kännykän, rahaa, avainkortin huoneeseemme ja lipun käteensä, ja tunkee ne laukkuunsa. Hän katsahtaa peiliin, pörhöttää hiuksiaan joita hän ei ole laittanut mitenkään erikoisesti ja katsoo sitten minua hymyillen. Heitän oman laukkuni olalleni - se sisältää samat tavarat kuin Sammyn laukku - ja sitten me lähdemme. Otamme taksin - olemme liian laiskoja kävelläksemme sinne illan kuumuudessa - ja ajaa hurautamme keikkapaikalle. Meillä ei ole hinku eturiviin, joten vaikka keikka alkaa puolentunnin päästä, meillä ei ole mikään kiire. Maksamme kuskille matkamme, kävelemme suureen halliin ja näytämme liput ovimiehelle. Meteli ja huutaminen kuuluu ulos asti. Kävelemme jättimäiseen saliin, jossa keikka on, ja menemme paikoillemme. Sali on aivan täynnä. Ounastelen ettei paikoiltamme näe juuri mitään, mutta kuuntelemaanhan tänne oli pääasiassa tultu.

Keikan alkuun on enää muutama minuutti. Hallin ovet suljetaan 5 vaille 9. Meteli on korviahuumaavaa, ja yleisömeri edessämme on kasvanut muutamalla sadalla ihmisellä. Yhtäkkiä valot sammuvat, ja ainoastaan lava on valaistu. Katson Sammya, ja jos näen oikein siinä pimeydessä, nainen hymyilee ja näyttää peukkua. Nostan itsekin oikean käden peukaloni pystyyn ja keskityn lavan yläpuolella olevan screenin esittelemään videoon. Se kestää hetken, ja kun video on lopussa, viisi hahmoa juoksee lavalle ja ensimmäinen biisi alkaa. Kirkuminen käy korviini, mutta enää hetken päästä en edes tunne sitä kipua, vaan fiilistelen ja vähän tanssinkin poikien laulun säestämänä.

//anteeks ku on kestäny näin kauan tää julkasu, mut mulla tahtoo toi inspi aina lopahtaa ku luonnostelen uutta lukua... Mutta toivottavasti piditte tästä luvusta, joka ei ollu ihan mun paras... Kommentoikaa, ja varautukaa siihen että en postaa uutta lukua joka päivä