Tauko

Heips! Anteeksi ihan kamalasti etten oo kirjottanut mitän enää pitkiin aikoihin.. :( Mulla ei vaan oo ollu mitään ideoita eikä oikeestaan edes aikaa kirjottaa vaikka oon luvannutkin, ja musta tuntuu kauheen pahalta. Oon vaan ollu kovin stressaantunut kaikesta ja jännittänyt ihan hirveesti kaikkea mitä elämä on tullessaan tuonut ja ääh.. Mutta okei, ei noi edes oo kunnon syitä. Nyt musta tuntuu ihan kauheelta etten oo uhrannut tälle blogille enempää aikaa ja ajatusta, mutta lupaan että alan kirjoittaa jatkoa jo alla olevalle tarinalle heti, kun vaan keksin miten sitä jatkan. Mutta sillä aikaa..; oisitteko kiinnostuneita one shoteista joita mulla olis joskus jopa aikaa kirjotella ja julkaista? Voin jatkaa tällä samalla linjalla eli kirjottaa muutaman luvun tarinaa ja kadota taas kuukausiksi tai sitten sillloin tällöin kirjotella pikkupätkiä ja silti kadota joksikin aikaa? :D

Kommentoikaa toki mitä mieltä olette ja antakaa (taas) anteeksi se etten oo saanut mitään aikaan :(

Higher - 3

Harry heittää reppunsa eteiseen ja tarkistaa kellon. Hänellä on hyvin aikaa vaikkapa kävellä kahvilalle, jossa hänen on määrä tavata Ellie. Tyttö on Harrylle tärkeä, mutta ehkä hänen pyytämisensä kahville oli virhe. Ties mitä Samantha saa päähänsä jos tämä kuulee heidän suunnitelmistaan. Sillä Samantha itse on kivin tarkka siitä, ettei hän roiku muiden poikien seurassa, Harryn vain. Toki Samantha tietää että Ellie on hänen ystävänsä, mutta lähinnä he tapaavat vain Gemman ollessa läsnä, ja Samantha tuntuu hyväksyvän sen verran. Silti jokin kertoo Harrylle että mitä vähemmän Samantha saa tietää hänen ja Ellien tekemisistä, sitä paremmin asiat ovat.

Harry nappaa avaimet pöydältä, tunkee puhelimen taskuunsa ja paiskaa ulko-oven perässään kiinni. Sitten hän on hieman kahden vaiheilla kulkupelistään, mutta päättää kävellä. Kahvila ei ole kaukana, ja kello on kahtakymmentä minuuttia vaille neljä. Niinpä Harry pistää jalkaa toisen edelle, vieläkin hieman tyrhautuneena koko tilanteesta. Ikävä oli suuri, Samanthan ja hänen jälleennäkemisensä piti olla iloinen ja nyt hän ei edes näe koko tyttöä. Ja nyt Elliekin tietää ettei Samantha tullut, ja Harry on aina aavistanut etteivät tytöt pitäneet toisistaan. Siksipä olisi ollut mukava todistaa Ellielle että hän oli väärässä Samanthan suhteen. Mutta minkäs teet.

Kun Harry saapuu kahvilaan muutama minuutti neljän jälkeen, istuu Ellie jo teekupposen kanssa pöydässä.
"Hei", Ellie hymyilee Harryn nähdessään. Se on kaunis hymy, on Harryn myönnettävä. "Tilasin teetä toisenkin kupin." Harryn ei tarvitse kysyä, kuppi on hänelle.
"Kiitos", Harry sanoo hiljaa ja istuu Ellietä vastapäätä.
"Oon pahoillani", Ellie sanoo hetken hiljaisuuden katkaisten,  ja Harry kääntää katseensa kahvilan hälystä Ellieen.
"Mistä?"
"Siitä ettei Samantha tullutkaan. Tiedän miten odotit sitä", Ellie jatkaa ja kääntelee teekuppiaan käsiensävälissä.
"Aha", Harry vastaa ja yllättyy kuinka pettynyt ja tyly hänen äänensä on. Ellie hätkähtää ja pöytään laskeutuu taas hiljaisuus. Harryn tee saapuu mutta hän ei tahdo juoda sitä.

"Anteeksi", Harry sanoo lopulta. Hörppy haaleaa teetä ja Ellien melkein huolestunut katse eivät tee Harryn oloa yhtään paremmaksi.
"Ei se mitään", Ellie sanoo, eikä keskustelua enää jatketa. Hei mä tulen käymään Gemman luona, joten kun olet valmis niin mennään sitten", Ellie sanoo juotuaan teensä.
"Mennään vaan jo", Harry sanoo ja nousee ylös. Ellie nousee ja nappaa takkinsa tuolinsa nojalta, harppoen Harryn perässä ulos kahvilasta.

Heti kun Harry ja Ellie saapuvat Harryn luo, Ellie ja Gemna matkaavat yläkertaan, eikä Harrya päästetä heidän mukaansa. Hän jää siis alakertaan istumaan, ja katsomaan televisiota. Voi kuinka paljon helpompaa kaikki olisi, jos Samantha vain olisi tullut hänen luokseen. Ei tarvitsisi tuntea oloaan niin yksinäiseksi. Joskus Harry melkein unohtaa miltä tuntuu olla Samanthan kanssa, pitää häntä kainalossaan, silittää pehmeitä hiuksia, eikä Harry ole koskaan tuntenut olevansa enemmän kotona kuin hänen kanssaan. Silti, Samantha edes tullut käymään, ja Harryn tekee mieli murjottaa oikein urakalla. Mutta Samantha lupasi jo, että pian he tapaisivat, ja Harryn on pakko uskoa että tällä kertaa se onnistuu.

//anteeksi! Mä hukun koulujuttuihin, on koetta ja läksäriä ja tutkielmaa ja lukupäiväkirjaa ja sitä ja tätä eikä mulla oo ollu aikaa kirjottaa yhtään mitään, eikä tääkään luku oo hääppönen, mut nyt oli ihan vähän aikaa kirjotella niin kirjotin kun en oo pitkään aikaan mitään laittanu tänne ja ääh :( mutta toivottavasti ymmärrätte ja luette edelleen, ootte hirmutärkeitä ja kaikkee mukavaa, seuraava luku saattaa tulla vasra joululomalla kun tää sama hulluus koulutöiden parissa jatkuu läpi näiden muutamien viikkojen ennen lomaa. Kestäkää siis ja kiitos anteeks hei!
(Ei oikoluettu, virheitä on varmaan paljon kun puhelilla tän kirjotin..!)

Higher - 2

Ellie katselee ulos huoneensa ikkunasta. Hän pitelee puhelinta käsissään, laskee sen välillä sängylleen joka on hänen allaan ja nostaa sen taas käteensä. Ellie toistaa tuon liikkeen monesti, naputtaa jalkaansa hiljaa vasten lattialautoja samalla, ilman mitään tiettyä rytmiä. Hän on yksin kotona, hänen äitinsä on töissä ja isä työmatkalla Pariisissa, ja Elliestä tuntuu yksinäiseltä. Hän heittää puhelimen nyt hiukan turhautuneena kaemmas itsestään, ja nousee seisomaan. Hän kävelee ikkunalle sukien punaruskeita hiuksiaan pois kasvoiltaan. Pieni mummeli kävelee koiran kanssa kadulla ikkunan alla, ja Ellien tekisi mieli juosta hänet kiinni ja jutella. Hänellä olisi niin paljon kysyttävää kaikesta. Hän ei voi puhua äidilleenkään, joka tunkee nenänsä Ellien asioihin koko ajan. Ellie on jo oppinut pitämään suunsa kiinni, oppinut olemaan kertomatta äidilleen asioista jotka tahtoisi pitää salassa.

Ellien katse kiemurtelee pihan ylitse, hän taivuttaa päätään niin että näkee taivaankin. Sitten hän kääntyy taas kannoillaan, ja katsoo puhelintaan. Edelleen mykkä. Ellie alkaa harppoa pienen huoneensa päästä toiseen, kädet selän takana. Sitten hän päättää laittaa Harrylle viestin, vaikka Ellie hyvin tietääkin missä hän on.
"Hei, missä olet?" Ellie kirjoittaa. Sopivan neutraali, hän päättää ja lähettää viestin. Hetkeen ei kuulu mitään muuta kuin hänen oman sydämensä lyönnit, kellon tikitys hiljaisessa huoneessa, ja sitten viestin merkkiääni. Ellie avaa puhelimen lukituksen ja lukee näytöltä jo tietämänsä asian.
"Odotan Samanthaa kotiin." Ellie huokaa. Samantha on mukava tyttö, mutta jokin hänessä ei vain osu kohdalleen Ellien päässä. Ellie ei osaa sanoa, onko se miten Samantha kohtelee Harrya vai mikä hänessä mättää, mutta Ellie ei pidä hänestä kovin paljon. Hänen on pakko yrittää tulla toimeen tämän kanssa Harryn tähden - ja hieman myös ystävänsä Gemman tähden, sillä hän ja Samantha tulevat todella hyvin toimeen eikä Ellie tahdo arvostella ystävänsä arvostelukykyä ihmisten suhteen, varsinkaan kun Gemma kelpuuttaa Ellien ystäväkseen. Silti, Ellie ei vain saa mielestään sitä tosiseikkaa että Samanthassa on jotain outoa. Tai ehkä hän on vain mustasukkainen.

Ellie soittaa Gemmalle, tämä ei ole tällä hetkellä kotona vaan istumassa hammaslääkärin vastaanotolla herättyään yöllä kamalaan särkyyn, joten Ellie päättää lukea kirjaa, ja kun se ei onnistu, hän heittää lenkkivaatteet ylleen ja kävelee. Ulkona käy kova viima joka tekee ilmasta paljon viileämpää kuin se olisikaan ilman sitä. Ellie vetää takkia paremmin ylleen ja juoksee hiukan, jalat lyöden asfalttiin, aiheuttaen töminän sitä vasten. Hänen jalkansa kuljettavat häntä pitkälle ohitse kauppojen ja leikkipuistojen joissa hän pienenä leikki, kunnes Elllien on pakko hidastaa kävelyksi koska ei saa enää kunnolla henkeä.

Kun Ellie tulee kotiin, hänen äitinsä on jo keittiössä hellan ääressä lämmittämässä eilistä kalakeittoa. Lautaset on katettu kahdelle, ja Ellie istuu toiselle tuolille, nappaa käteensä lusikan ja pyörittää sitä.
"Mä syön nyt ja käyn sitten suihkussa", Ellie ilmoittaa äidilleen.
"Sopii", äiti sanoo ja pyytää sitten Ellien lautasen itselleen lusikoidakseen sille keittoa. Ellie syö, kiittää, menee huoneeseensa ja sulkee kaihtimet riisuutuakseen. Sitten hän hiippailee suihkuun, kuullessaan ohimennen äitinsä puhuvan puhelimessa jonkun kanssa kovaan ääneen, ja suihkusta tullessaan asunto on taas hiljainen lukuunottamatta television ääntä. Ellie luikkii omaan huoneeseensa, pukeutuu ja pompahtaa sängylle keskeneräisen kirjansa kanssa. Ennen lukemaan alkamista hän tarkistaa onko joku kaivannut häntä sillä välin kun hän oli peseytymässä, ja yllättyy nähdessään Harryn viestin;
"Kahville huomenna neljältä?"
"Toki", Ellie kirjoittaa vastauksen hymy huulillaan ja on näyttänyt unohtaneen Samanthan, kuten Harrykin, ei kai poika tapaamista muuten ehdottaisi? Ellie laittaa puhelimen työpöydälleen lataukseen ja kääriytyy peittoon, alkaen lukea kirjaa joka tempaa hänet heti mukaansa juoneen muutaman välipäivän jälkeen.

//ugh

Higher - 1

Odottavan aika on pitkä, tapasi Harryn äiti aina sanoa. Ja niinhän se on. Kun jotakin odottaa oikein kovasti, tuntuu ettei se koskaan tule kohdalle, sitä vain odottaa ja odottaa. Kuukausia kuluu, viikkoja viuhuu ohitse, päiviä ja tunteja jopa menee ohitse kelloa tuijottaen, kalenteria katsoen. Eikä siltikään se, mitä odottaa, satu kohdalle. Kunnes se päivä koittaa. On aika. Ja sitten pian, se on ohitse. Harrykin tietää sen. Seisoessaan rautatieasemalla rannekelloaan vilkuillen, puhelinta kädessään pyöritellen, hän huomaa kuinka oikeassa hänen äitinsä aina oli niin sanoessaan.

Kello tulee pian kolme. Viisitoista yli kolmen junalla hän tulee. Harry katsoo taas kelloa, jonka sekuntiviisarit ovat liikkuneet alle kymmenen sekuntia eteenpäin. On piinaavaa odotella, varsinkin kun on odottanut jo kaksi kuukautta nähdäkseen toisen. Ja nyt heitä erottaa vain muutama minuutti. Mutta silti, kuinka järkyttävää on odottaa, tuijottaa kelloa jonka viisarit tuskin liikkuvat, seisoa keskellä kiireistä väkijoukkoa päästäkseen sen luokse jota eniten kaipaa.

Kello on kolmea yli kolme. Harry vaihtaa painoa jalalta toiselle, ja katsoo taas ensin puhelimen kelloa, ja sitten rannekelloa. Hän kääntää katseensa kohti kelloa joka on rautatieaseman seinässä, eikä se ole liikahtanut juuri ollenkaan. Harry huokaa, keinahtelee kantapäidensä varassa ja katselee raiteita edessään, joille juna pian pysähtyisi. Samantha olisi kotona. Vihdoin. Yhdessä hänen kanssaan. Kaksi kuukautta on niin pitkä aika.

Viittä yli kolme Harry tuntee puhelimensa värisevän taskussaan. Hän nappaa sen salamannopeasti ja avaa lukituksen. Mutta se ei ole Samantha. Se on Ellie, joka kysyy missä Harry on. Ellie on Gemman ystävä, ja tietenkin myös Harryn ystävä. Hän on kaunis, mukava, hyvä koulussa, pitää koirista ja kissoista, ja on kasvissyöjä. Mutta hän ei ole Samantha. Harry vastaa Ellielle lyhyesti. Kertoo odottavansa Samanthaa palaavaksi kotiin. Ellie ei vastaa mitään. Harry laittaa puhelimen taskuunsa ja keinahtaa eteenpäin, vaihtelee painoa puolelta toiselle, eteen, taakse, oikealle, vasemmalle.

Kello on pian 13 yli kolme, ja Harryn vatsa tuntuu kiertyvän kerälle. Kahdessa kuukaudessa Samantha on voinut muuttua paljonkin. Mutta varmasti vain edukseen, Harry ajattelee. 14 yli. Ja lopulta, lopulta 15 yli. Juna on melkein ajallaan, kiskot kirskuvat kun se puksuttaa hiljaa asemalle ja pysähtyy kirskahtaen, ovet liukuen auki ja ihmisiä tulee ulos, ja menee sisään. On äitejä vauvoineen ja vaunuineen, lapsia ja nuoria omien porukoidensa kanssa, kiihkeästi jutellen jostakin polttavasta juorusta joka on pakko kertoa eteenpäin, vanhuksia koirineen ja lenkkeilijöitä jotka pyyhkivät hikeä otsaltaan, tuuppaavat treenikassin olalleen ja jäävät vaunujen ovensuille seisomaan, kauemmas muista ihmisistä. Kello alkaa olla jo pian 20 yli kolme, ja junan on lähdettävä. Ihmiset juoksevat, ovet liukuvat kiinni viimeisten huono-onnisten nenien edestä, ja juna lähtee taas liikkeelle. Mutta vaikka Harry kuinka yrittää katsoa, kurkottaa kaulaansa ja tähystää muiden ihmisten yli, ei hän näe Samanthaa. Puhelin värisee hänen taskussaan, ja vaikka Harrya ei huvittaisi, hän ottaa puhelimen taskustaan ja avaa lukituksen. Hänen sydämensä pomppii lujempaa kun hän näkee viestin olevan Samanthalta.
"Anteeksi, en voikaan tulla tapaamaan sua tänään, mulle tuli muuta menoa, mutta enskuussa sitten!" Viesti on laitettu ihan äskettäin, ja Harry huokaa. Hän odotteli ihan turhaan. Samantha ei tullutkaan. Ei tahtonutkaan nähdä Harrya. Ja Harry rakastaa Samanthaa, tahtoo nähdä hänet, muttei taaskaan voinut.
"Ai, ei se mitään, nähdään ensikuussa x", Harry vastaa kuitenkin ja kääntyy. Sitten hän kävelee pois asemalta, parkkipaikalle jossa hänen autonsa on, istuu autoon ja ajaa kotiin. Yksin.

//juuuu, tässä yritän kehitellä uutta tarinaa kun toi edellinen oli mitä oli, en keksiny siihen enää mitään ja se oli vähän kulunu juoni, mä toivon että tästä tulis parempi, katellaan! :D (ja anteeksi, lyhyt eka luku mut kyl tää tästä hei! eikä tää oo taaskaan oikoluettu, sori)
Mulla tetti loppu viime viikolla, oli ihan huikeeta. Mun työpaikka oli niin mahtava ja mulla oli siellä yksi mun kaveri mukana ja se oli niin kivaa, en ois millään tahtonu palata kouluun. Mutta lomaa tässä ite just alottelen (hyvä syyslomaa kaikille, oli se sulla tulossa, menny jo tai nyt just menossa) ja nyt mulla on viikko aikaa rentoutua, saada vihdoin viimein tarpeeks unta ja saada uutta puhtia koulutyöhön (no just joo, en usko että tää loma nyt vaikuttaa mihinkään.. mut silti!) Onko teillä lomasuunnitelmia/kävitkö jossain loman aikana? Mulla ei oo suunniteltuna kun että yökylään meen kaverille, ei muuta.. mut rentoutuminen ja akkujen latailu mitään tekemättä on ihan jees.
No mut joo, eipä tässä, toivottavasti pidätte tästä ficistä, kommenttia saa taas laittaa tulemaan ja jos et oo jättänyt mua nyt kun oon ollu vähän aikaa poissa täältä niin iso hali sulle, ja kiitokset kaikille muillekin! Jatkan tätä nyt sitten heti kun saan jonkun inspiksen kirjottaa uudelleen, en nyt sano mitään päiviä etten taas mee lupaan liikoja.. Mutta niin, öitä vaan kaikille (tai mitä ikinä)! :D xx

Anteeksi

Ugghhhh anteeksi että oon ollut kamalan epäaktiivinen kirjoittaja! Mulla on juuri meneillään TET-jakso ja oon ollut aika kiireinen kokeiden kanssa ja tettiin liittyy paljon juttuja joita mun on saatava tehdyksi, joten aika ei oo riittänyt mihinkään. Ja sitten vielä; mä palautin  noi Harryfivin luvut nyt luonnoksiksi, mutta oon aatellut aloittaa sen tavallaan kokonaan uudestaan, eri juonella, hahmot voi toki olla samat. Suunnittelen sen vähän paremmin kuin tän heti kun mulle jää aikaa, vaikka sitten syyslomalla kun oon vähän levänneempi ja innostuneempi kirjoittamaan. Ettehän nyt suutu mulle ja jätä mua? :(

Joten olen siis kovin pahoillani siitä että oon näin hidas kirjoittamaan eikä uusia lukuja tule mutta mä lupaan että blogi ei kuole, mä kirjoitan kyllä kunhan aikaa jää edes vähäsen! Lupaan sen teille ihanat jotka ootte jaksaneet mun kanssasi täällä jo pitkään!

Kiitos ymmärryksestä ja hyvää yötä/mitä ikinä onkaan! :D

Help me - 13

Kesä on pieni häivähdys valoa ja lämpöä. Se kulkee ohitse valon nopeudella, kuin se tahtoisi vain päästä pois. Kesällä on kamala kiire, se ei pysähdy hetkeksikään. Vaikka se juokseekin karkuun, se vetää mukanaan muitakin. Syksy saapuu kesän jäljessä, käsi kiinni sen kädessä. Sitten se päästää irti tämän kädestä ja jää paikalleen, juostakseen itse vuorostaan. Kesän lämpöiset tuulahdukset jäähtyvät pureviksi puuskiksi, lämpötilat jämähtävät kovinkin viileisiin lukemiin ja taivaalta tulee vettä vielä enemmän kuin kesällä. Vuodenaika vaihtuu, ja kaikki mikä sen vaihtumisen mukana tulee, alkaa. Lapset menevät kouluun, aikuiset aloittavat työt ja luonto uudistaa pukuaan, varautuen talveen.

Kaikki ihmiset alkavat pikkuhiljaa jättämään kesämökkejään, palailemaan lomiltaan kotiin, aloittaakseen jälleen arjen. Siivotaan paikat, lähdetään kotiin ja aletaan elää aikataulujen mukaan. Enää ei jää kamalasti aikaa viettää hyvää aikaa oman perheen kanssa, omat henkilökohtaiset velvollisuudet vievät niin paljon aikaa. Pitää edustaa itseään töissä tai koulussa, kun pääsee kotiin pitäisi oman perheenkin hyväksi tehdä kotitöitä jotta kaikilla olisi se pieni hetki päivästä aikaa jolloin voi rentoutua. Sitten pitäisi vielä harrastaa ja olla muutenkin sosiaalisesti aktiivinen. Kesä jää unholaan, syksy jolkottelee kohti talvea, joka odottaa innoissaan sitä, että se saa pakkasineen puristella ihmisten poskipäitä, tuivertaa lunta kaduille ja liukastaa tiet. Joissakin paikoissa tämä ilmiö on lievempi kuin toisissa. Myös kesä ja syksy, sekä tietysti talven jälkeen tuleva helpottava kevät, ovat erilaisia joka paikassa.

Myös Grace, Sara ja Niall menevät takaisin kouluun. Kaikki on niin kuin kesää ei olisi ollutkaan. Opettajat pitävät meteliä pienistäkin asioista, muistuttelevat kokeista ja kotitehtävistä, kantavat oppilaille kasan kirjoja ja yrittävät saada oppilaille päähän tietoa, jota nämä eivät todennäköisesti ikinä tule tarvitsemaan. Se on aivan kuin vuosi sitten. Tai puoli vuotta. Mutta silti merkit kesästä ovat vielä tallella. Joku kysyy toiselta kesäsuunnitelmia, tämä esittelee käsivarsiena rusketusta ja osoittaa uutta laukkuaan. Kertoo toiselle missä sitä on käyty ja mitä koettu, samalla kun toinen kuuntelee ehkäpä jopa hiukan kateellisena ja toteaa lopuksi että upea juttu. Joku toinen toisessa pöydässä esittelee kenkiään, toinen kertoo häistä joissa hän oli kesän aikana ja jostakin kuuluu naurunremakka, kun joku on innostunut kertomaan kesäihastuksensa ravintolatoilailuista. Mutta kaikki tietävät että syksy oikeasti tullessa kaikki tämä unohtuu ja arki ottaa vallan. Myös Gracen koulukokemus on aivan erilainen. Anna ei odota autossa kun Gracea joskus haetaan koulusta, ei odota myöskään kotona mukanaan kokeita tai uusi oppikirja josta tämä on innoissaan. Grace uppoutuu koulutyöhön ahkerammin, yrittäen unohtaa. Se on vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa on tajuta, mikä muu on muuttunut.

Gracen ei tarvitse enää juosta. Hänen ei tarvitse paeta kirjastoon koulun jälkeen, ei enää. Hän saa kävellä Saran vierellä koulun porteista, hakea kahvilasta kaakaon ja hörppiä sitä rauhassa. Niall pitää huolen siitä, että hänet jätetään rauhaan. Grace ei voi käsittää sitä. Hän harjoitteli koko kesän ajan kaikkia mahdollisia tapoja miten hän pääsee kotiin reippaasti ja huomaamattomasti, kasvatti kuntoaan ja nyt kaikki se oli aikalailla hyödytöntä. Tai no, ei oikeastaan. Onhan hyvästä kunnosta ja oman kotiseudun tietämyksestä aina hyötyä, mutta nyt hänen ei tarvinut enää tehdä mitään jahtaajilleen. Koska heitä ei ollut. Joka kerta kun hän astuu koulun ovesta ulos, on Niall nojaamassa vasten kiviseinää, kädet syvällä housujen taskuissa, kasvoillaan inhon ilme. Mutta ilme ei ole se mikä saa Gracen aina tuntemaan itsensä hiukan hassuksi. On uutta, ettei häntä yritetä hakata. Se on melkein liiankin outoa.

Mutta Niall tietää miksi asia on niin kuin on. Ei Niall voi enää vihata Gracea. Hänellä on itselläänkin veli, ja hän ei vain pysty siihen. Nähtyään millainen Grace oli siskonsa kuoleman jäkeen, se tuntuu hyvin väärältä. Joskus hän tahtoisi vain sanoa omalle porukalleen että menkää ja etsikää se tyttö, mutta hän ei tee sitä. Niall ei ole paha. Kaikki huhut hänestä ovat vain niitä - huhuja. Hän on oikeasti hyvä ihminen. Kukaan ei vain ole koskaan ollut niin utelias, niin kiinnostunut hänestä, Niallista itsestään, että olisi vaivautunut kysymään ja tutustumaan häneen. Siihen oikeaan Nialliin. Hän on niin yksinäinen, että kaikki minkä hän tekee, on seurausta siitä pahasta olosta joka seuraa häntä kaikkialle. Muistikuva siitä miltä Grace näytti itkiessään, on edelleen tuoreena Niallin mielessä, ja hän tahtoisi sen vain menevän pois. Minne tahansa, mutta pois. Lopulta hänestä tuntuu, että hän on aivan poikki. Hän katkaisee välit niin sanottuihin ystäviinsä muutaman ensimmäisen kouluviikon aikana ja etsii kunnollisempia ystäviä jalkapallojoukkueestaan. On aika tehdä parannus. Ja hän voisi toki pyytää Gracelta anteeksi, mutta hän ei tee sitä. Tuijottaa vain tyttöä vihaisesti, inhoaa tätä koska hänen pitää nyt tehdä parannus tuon tytön sisaren kuoleman vuoksi. Mutta Niall on salaa innnoissaan tästä. Hänen veljensä on ollut mukavampi häntä kohtaan ja Grace on välillä jopa unohtunut. Ehkä niin on parempi. Niall ei halua enempää syyllisyyttä niskoilleen kuin on jo saanut. Hän haluaa siitä pois.

Joten niin alkaa Gracen ja Niallin syksy. Sara taas saa uuden poikaystävän, joka pitelee häntä kuin kukkaa kämmenellä. Sara miettii, että jos hän ei osoittaudu aivan hirmuiseksi kusipääksi, saattaa Sara olla pojan kanssa pitkäänkin. Suhde osoittautuu kestäväksi, kun poika lähtee vaihtoon Australiaan, ja palaa sieltä monia kokemuksia rikkaampana, ruskettuneena, mutta yhä edelleen ihastuneena Saraan. Ja niin palaset loksahtelevat kohdilleen. Jokaisen elämä ottaa uuden suunnan. Mutta niinhän se on. Vaikka kesä loppuu ja syksy alkaa, on se aina uusi, jännitävä sivu käännettäväksi. Itse voi päättää millaiseksi sen tahtoo kirjoittaa. Tietenkään kaikki ei aina mene suunnitellusti, mutta se on elämää. Tavataan uusia ihmisiä, otetaan vastaan töitä ja saadaan niistä potkut, opiskellaan ehkä lisää, hyvästellään ihmisiä, itketään ja nauretaan. Silti, se on kaikki elämää. Kuin kesä vaihtuu syksyksi, tuoden mukanaan uutta, niin myös elämä kääntyy pikkuhiljaa syksypuolelle, tuo mukanaan kaikenmoista, mutta joka tapauksessa, jokaisessa pahassa on myös vähän hyvää. Ja toisinpäin. Mikään tai kukaan ei ole täydellinen, mutta niin sen pitääkin olla. Ja vaikka Niall ei syksyllä pyydäkään anteeksi Gracelta, tapahtuu anteeksipyyntö hiukan myöhemmin, ja vaikka Grace ei unohda, hän voi antaa anteeksi ja siirtyä eteenpäin. Kuin kesä siirtyy eteenpäin syksyn tieltä, niin siirtyvät myös ihmiset. Pian kaikki alkaa alusta, mutta vaikka jotkin asiat pysyvät samoina, on sille samantyyliselle tyhjälle kirjan sivulle kirjoitettu erilaisella musteella, erilaisessa mielentilassa, ja niinpä vaikka kaikessa on samaa, on kaikessa myös jotain erilaista. Ja niin sen pitääkin olla.

//ughh. Tää loppu on jotenkin niin... imelä? Loppuunkulutettu? En ees tiiä, mutta tätä oli joteski kiva kirjottaa :D Ja koska mä en nyt taas oikein keksiny mitään järkevää niin tuotos on tässä. Multa itseltä loppuu kesäloma ihan just (koulu alkaa tiistaina en kestä, mä en haluu) ja tää sopi jotenki hyvin tähän joten antakaa anteeksi! :DD Ja niin, tää oli nyt tän tarinan loppu. Vähän töksähtäenhän tää tuli, mutta mulla ei oo enää oikein ideoita tähän, joten tässä kaikki mitä mulla oli tälle tarinalle antaa.
Uuden tarinan alotan varmaan vasta viikonloppuna, koska tää koulunalku vie mun huomion nyt aikalailla, pitää yrittää viimesenä vuonna vähän enemmän jotta pääsis vaikka lukioon.. Saatte toki toivoa kenet pojista tahtoisitte mukaan seuraavan tarinaan! Mutta tehdään nyt niin, että kun Niallilla ja Zaynillä on jo molemmilla kaksi tarinaa, niin nyt äänestys on Louisin, Liamin ja Harryn välinen. Myös kaikki juonitoiveet sun muut otetaan huomioon :) Mutta kiitos kaikille kommentoijille ja lukijoille, jatkataa samaan malliin seuraavassa tarinassa!
Ja tosiaan, siinä miksi tän luvun kanssa nyt kesti taas, ja sen edellisenkin, oli se että olin itse pohjosessa (Levillä) lomailemassa. Jos teitä kiinnostaa millanen reissu oli ja tahdotte nähdä kuvia joita otin muutaman, niin mun toisen blogin puolella on postausta (http://kinosted.blogspot.fi/2014/08/levi-summer-2014.html) siitä :) käykää kattomassa jos tahdotte, pakota en ketään :D mutta niin. Sellasta täällä. Mä taidan nyt jatkaa Tumblrissa hillumista, kiitos ja öitä ja näkemiin! (voi luoja mä olen awkward ihminen)
ei oikoluettu + onnittelut sille joka jaksoi lukea tän koko loppujutun tänne loppuun asti, saat tästä suklaakeksin, ole hyvä!

Help me - 12

Grace -

Vaikka minä ja Anna emme olleet koskaan käyneet Lontoossa, kaikki siellä muistuttaa minua hänestä. Matkamme Lontooseen oli siis sekä ihana että kamala. Tiesin jo lähtiessäni, että ei tulisi olemaan helppoa olla siellä, nauttia omasta elämästä kun toinen on kuollut eikä voi koskaan kokea mitään vastaavaa. Mutta minun oli tosiaankin elettävä vähän, en saisi antaa periksi. Oli elettävä Annankin puolesta. Niinpä sinä aamuna jolloin me lähdemme, otan nenäliinapakkauksen laukkuuni lompakon viereen kaiken varalta, mutta en tarvitse sitä. Vaikka näen Annan joka puolella, joessa ja taivaassa, kauppojen ikkunoissa ja pienissä lapsissa, en tarvitse nenäliinoja. En itke. Se on helpottavaa. Tajuta, että vaikka Anna on poissa, voin muistella häntä itkemättä koko ajan. Se on kuin ihme.

"Mähän sanoin että tästä reissusta tulee huippu!" Sara huudahtaa kun olemme sovituskopissa vierekkäin, päällämme samanlaiset paidat jotka aiomme ostaa.
"Niinhän sä sanoit...", myönnän. Hän oli lentokoneessa vetänyt esille kasan tulostamiaan papereita, joissa oli paljon osoitteita ja kamalasti tietoa erilaisista kaupoista ja ravintoloista jotka hän tahtoisi käydä läpi. Me jäisimme Lontooseen yöksi - huippua! - joten meillä olisi muutama päivä aikaa ravata jokaisessa niissä. Mutta näkemistä ja tekemistä on niin paljon, että aika varmasti loppuu kesken. Juoksemme koko päivän kaupasta toiseen, ja vasta kun minä saan rakot kantapäihini ja Saran maha alkaa murista vihaisesti, päätämme käydä hotellilla ja mennä syömään. Olemme aivan poikki. Jokainen uusi askel sattuu edellistä pahemmin. Mutta me olemme elossa. Me elämme nyt, tällä hetkellä, juuri tässä, enkä voisi olla kiitollisempi. Annan kuolema on muuttanut ajatusmaailmaani. Jokaisesta hetkestä täytyy olla kiitollinen.

Myös seuraava päivä on samantyylinen. Jätämme laukut vielä hotellihuoneeseen, joka pitää luovuttaa muutaman tunnin päästä, ja käymme läpi loput kaupat. Sitten menemme taksilla lentokentälle ja minä käyn nostamassa rahaa, kauhistellen summaa jonka olen saanut kulumaan sekä itse shoppailussa että itse hotellissa ja ruoassa ja lentokoneessa. Minun täytyisi ehkä ottaa osa-aika työni rinnalle toinenkin työ jota tekisin iltaisin koulun jälkeen saadakseni taas lisää rahaa jonka voisin säästää omaa asuntoa varten.
"Sulla oli kivaa, eikö?" Sara kysyy kun lennämme taas. Matka ei kestä kauaa, mutta ehdimme silti aina juoda vähän limsaa ja jutella.
"Oli. Kiitos kovasti Sara", kiitän ystävääni. Hän on minulle niin tärkeä.
"Älä mua kiittele", Sara sanoo. Me halaamme. Hän nojaa päänsä ikkunaan halauksen jälkeen, sulkee silmänsä ja on unessa muutaman minuutin päästä. Minä istun penkillä, puristan käsiä vasten käsinojia ja kiitän jotakin ylempää tahoa siitä, että sain mahdollisuuden päästä kaupunkiin josta huomaan pitäväni aina vain enemmän ja että minulla on niin upea ystävä kuin Sara on.

Sen ainoan kerran kun itken Annan perään enää uudelleen, on kun hänen hautajaisensa ovat käsillä. Itse asiassa, kaikki vieraat itkevät. Jopa ne jotka auttoivat meitä etsimään Annaa. Heidän perheensä on kutsuttu. Isä ja äiti tahtoivat välttämättä kiittää heitä avusta. Hautajaiset ovat pienet ja tunteelliset, Sara istuu minun vieressäni koko ajan, pitää minua kädestä, itkee, silittää hiuksiani ja oikoo hiuksiani jotka karkaavat kampauksestani ja tunkevat suuhuni. Äiti itkee lohduttomasti isän vierellä, isä itkee ja isovanhempani pitelevät kiinni heidän käsistään. Koko muu suku istuu meidän takanamme, itkien. Jotkut puhuvat että hautajaisissa saatetaan joskus nauraa enemmän kuin itkeä. Me kaikki vain itkemme. Ja pahin kohta tulee silloin, kun minä joudun nousemaan ylös, kävelemään kaikkien niiden ihmisten eteen ja puhumaan. Itkin jo puhetta kirjoittaessani, itken siis lukiessani. Kaikki mitä kirjoitin, tuntuu liian henkilökohtaiselta sanottavaksi ääneen, mutta minä teen sen. En voi estää kyyneliä valumasta, en voi pysäyttää niitä, mutta minä jatkan puhumista ja lopulta kävelen takaisin paikalleni Saran viereen. Ja silloin se iskee. Pyyhin kyyneleet. Miksi tuntea pahaa oloa omasta puolestani? Ei Anna tahtoisi että me itkemmme. Hän itkisi meidän kanssamme koska ei ymmärtäisi miksi olemme surullisia, hän kysyisi miksi me itkemme ja kun me lopettaisimme hän lopettaisi, hymyilisi ja sanoisi:
"Noin on parempi." Nousen ylös penkistä, kävelen papin vierelle ja ennen kuiin hän ehtii sanoa mitään, minä alan puhua. Kerron ihmisille kuinka Anna ei tahtoisi että itkemme. Se tietysti saa äidin itkemään entistä lujempaa, mutta minä kysyn:
"Meidän pitäisi muistella Annaa, tuota iloista tyttöä, samanlaisella ilolla jolla hän aina muisti meitä!" Sara hymyilee, pyyhkii kyyneleet poskiltaan, ja minä poistun alttarilta. Pappi on hetken koin hämmentynyt, niin että unohtaa mitä pitää sanoa, sanoo kaiken kuitenkin kutakuinkin oikein, siunailee, pyytää arkunkantajat paikalle ja minä alan taas melkein itkeä. Mutta vain melkein. Matkalla ulos katselen vieraiden joukkoa. Paikalla on koko etsintäväki. Ja Niall. Hän seisoo nojaten kirkon seinää, tylsistynyt ja kyllästynyt ilme kasvoillaan. Hänen isänsä on tunteelllisempaa laatua, mutta hän seisoo kivikasvoisena. Katseemme kohtaavat, minä painan pääni ja kävelen ulos. Mutta hänen ilmeensä antaa minulle voimaa. Jos hän voi olla vahva, minäkin voin. En ole yhtään sen huonompi kuin Niall Horan, päätän. Ja minä aion todistaa sen kaikille!

Me hautaamme Annan pienen puun alle, heitämme hautaan multaa ja laitamme kukkia päälle. Minun on pakko myöntää, että pieni kyynel valuu poskelleni, kaikesta huolimatta, mutta pyyhkäisen sen pois ja seuraan muita meille. Juomme kahvit, saamme osanotot, ja sitten talo tyhjenee. On kamalan hiljaista. On ollut kamalan hiljaista siitä asti kun Anna kuoli. Kävelen keittiöön vaihdettuni mustan mekkoni vihreisiin kangasshortseihin ja Niken toppiin, ja istutan isän ja äidin sohvalle. Katsomme elokuvan ja nukahdamme istuallemme sohvalle.

//jooooo anteeksi tää luku ja kauhee odotus!! :( Oon siis itse matkoilla - no kotimaanmatkalla mutta kuitenkin - ja mulla on ollu päivisin hyvin vähän aikaa oikein mihinkään. Anteeksi! Yritän taas jatkaa tätä kun oon kotona, jos sopii. Toivottavasti tää luku ei ollut liian sekava, kommenttia saa taas laittaa tulemaan! :) kiitos kaikille ja näkemiin ja jotain, pus x
ei oikoluettu