Soulmates - 27

Kate -

Tunto palaa kehooni hitaasti. Kuin joku heittelisi pikkukiviä joka puolelle minua tasaisesti, alan taas tuntea jalkani ja käteni. En avaa silmiäni vaikka niitä kirveleekin ja tahtoisin räpyttää kivun pois. Hengitykseni on palautunut normaaliksi, korvissani suhisevat vain sydämeni tasaiset lyönnit. Olen makuuasennossa, mutta tiedän etten makaa sängyllä. Alusta on liian kova ollakseen sänky. Korkeintaan sohva ehkä, mietin pää pyörällä. Hajuaistini on vielä hämmentynyt, enkä pysty millään yhdistämään laimeita hajuja mihinkään.

"Kate?" kuulen hiljaisen, syyllisen äänen kuiskaavan. Älä koske minuun, on ensimmäinen ajatukseni, kun kuulen äänen. Minä muistan kyllä, en vain osaa vielä yhdsitellä asioita yhteen. Kaikki on niin hämmentävää. Yritän saada ääntäni kuuluville, varoittaakseni häntä, mutta en saa aikaan edes pientä murahdusta. Yritän niin kauan, että kuulen itse kuinka pieni voihkaisu valuu huuliltani.
"Kate?!" ääni on nyt korkeampi, kuin puhuja olisi innostunut äännähdyksestäni. Päästän ääneen uudestaan, ja sen volyymi on nyt kovempi. Innostun itsekin ja nauran itselleni mielessäni. Pian kaikki aistini palaavat takaisin, kuin mustavalkokuva muuttuisi yhtäkkiä värikkääksi. Kuulen oman hengitykseni, sydämeni hakkaavan hiukan lujempaa kuin äsken. Niiden lisäksi kuulen puhetta ja askelia, kankaiden hankautumista yhteen kun joku liikkuu vierelläni ja ovien paiskontaa kauempaa. Hajut ovat yhtäkkiä pistäviä, imeliä ja ällöttäviä. Yksi haju tulee ihan läheltäni. Se on voimakas ja vedän sitä henkeeni ahnaasti. Minun on pakko avata silmät. En tiedä missä olen, ja tahdon ottaa siitä selvää.

Räpyttelen silmiäni kirkkaassa valossa, ja tunnen kuinka ne vetistyvät kun siristän ja räpsytän. Totun valoon kuitenkin nopeasti, ja ensimmäinen asia joka tulee näkökenttääni valkoisen katon jälkeen, on väsyneen näköinen Zayn. Hänen silmänsä tuijottavat minua syvältä kuopistaan tummina ja lopen uupuneina.
"Zayn", raakun. En tunnista omaa ääntäni.
"Kate", Zayn hymyilee pienesti. Hymy ei ylety hänen silmiinsä asti. Siirrän katseeni hänestä ympärilleni. Makaan jonkinlaisella pitkällä penkillä huoneessa jossa on kermanväriset seinät. Tiedän olevani edelleen sairaalassa, koska tunnistan jo desinfiointiaineen hajun.
"Mä olin niin huolissani susta", Zayn sanoo ja katselee minua tarkasti kun nostan kyynerpääni varovasti viereeni ja kokeilen voinko nojata sille. Hän ojentaa kätensä auttaakseen, mutta pääsen itsekin ylös. Käyn istumaan ja yritän ravistaa pästäni pienen huimauksen ja huminan joka täyttää korvani hetkeksi.
"Ei sinun olisi tarvinut", sanon kun en keksi muutakaan sanottavaa hänelle. Käännän katseeni vaaleista lattioista takaisin häneen. Zayn katsoo minua kummallinen ilme kasvoillaan. Peilaan häneen ilmeitään.
"Sä näytät siltä kuin tahtoisit kysyä jotain", huomautan hiljaa.
"Mitä tapahtu? Miksi sä yhtäkkiä pyörryit? Sä näytit huonovointiselta tänne tullessasi", Zayn kyselee ja tarkkailee huolellisesti kaikkia ilmeitäni.
"Mä en ole ihan varma. Mulla oli koko päivän ollu ihmeellinen olo. Olkapäähän, justiinsa syntymämerkin kohdalle koski tosi kovasti jo ennen kuin tulin tänne..", sanon. En ole varma pitäisikö mainita myöhemmästäkin.
"Miksi musta tuntuu että sä et kerro kaikkea?" Zayn kurtistaa kulmiaan. En ole tottunut näkemään häntä tälläisenä. Kaikkea vihaisesta humalaiseen ja sarkastiseen, mutta huolestunut ilme ja silmät jotka ovat vain pelkkää pelkoa ja syyllisyyttä, ovat minulle uutta. En ilmeisesti tunne häntä tarpeeksi hyvin ollakseni vähemmän yllättynyt. Palaan hänen kysymykseensä heti kun olen saanut tämän yksityiskohdan käsiteltyä.
Huokaan. "No heti kun koskit minuun, pienemmästä kivusta tuli suurempi ja tuska oli jo koko kehossani ja sitten silmissäni vain sumeni", selitän huultani purren. En katso Zayniä silmiin, tuijotan vain lattiaa allamme.
"Mikset sä sanonu mulle silloin mitään?" Zayn kysyy hyökkäävästi ja minä kavahdan henkisesti taaksepäin.
"Mä en pystyny. Mun suusta ei kuulunu ääntäkään vaikka yritin huutaa sua pääästämään irti", sanon ja yllätyn pientä loukkaantunutta sävyä äänessäni. Nostan katseeni häneen.
"Kate, mä-", Zayn aloittaa mutta ei tiedä mitä sanoa. Pyöritän päätäni.
"Unohdetaan se nyt vaan", huokaan ja väsyneisyyden aalto pyyhkii ylitseni.
"Mutta-!" Nyt minä nostan sormeni ja painan sen hänen huulilleen, tuskin koskettaen niitä.
"Hiljaa."

"Ai, oletkin jo hereillä. Miltä olo tuntuu?" kuulen ovelta äänen. Lasken kädet syliini ja katselen tummatukkaista naishoitajaa, jolla on väsynyt hymy huulillaan. Hänen lettinsä on jo purkautumassa ja hänen tummat silmänalusensa erottuvat vaaleasta ihosta. Hänellä on varmasti ollut pitkä ja rankka päivä. Minun tekisi mieli pyytää häntä istumaan viereeni ja juttelemaan kanssani teekupposen äärellä. Mutta sen sijaan vastaan:
"Kaikki on nyt hyvin, kiitos."
"Hyvä kuulla. Herra Malik, siskonne tahtoisi teidän käyvän luonaan heti kun ehditte. Vaihtaisin mielelläni sanasen neiti Hudsonin kanssa", hoitaja sanoo ja Zayn nyökkää. Hän epäröi, painaa sitten nopean suukon otsaani ja nousee ylös. Hänen laahaavat askeleensa kantavat hänet ulos huoneesta, ja hoitaja istuu hänen paikalleen vierelleni.

"Olen iloinen että kaikki on kunnossa. Säikäytit meidät kaikki", hoitaja nauraa hiljaa kun olemme saaneet juttelutuokion päätökseen. Zayn odottaa huoneen ulkopuolella. Hänen on vielä vietävä sisarensa kotiin.
"Anteeksi", sanon ja vääntelen käsiä sylissäni.
"Ei ole mitään anteeksipyydettävää", hoitaja hymyilee. Sitten hän ojentaa kätensä ja vetää minut mukanaan ylös penkeiltä. Hän laskee kätensä olkapäälleni.
"Ensi kerralla jos/kun näin käy, kerro herra Malikille asiasta. Voit välttää tälläiset pyörtyilyt ja muut, tai ainakin ehdit tulla tänne jotta voimme auttaa sinua jälkikäteen. Mutta muista että hauras sielu ei kestä moniakaan tälläisiä kohtauksia", hän kuiskaa sanat suoraan korvaani. Sitten hän avaa minulle oven ja minä kiitän häntä hiljaa ja kävelen käytävään Zaynin ja hänen siskojensa luokse. Hymyilen hänen siskoilleen, jotka väläyttävät pienet, ujot hymyt takaisin. Me kävelemme porukalla alas ja istumme autooni.

Päädymme lopulta majoittamaan Zaynin siskot minun luokseni. Heidän talonsa ei ole turvallinen kenenkään asua. Zayn sanoo maksavansa kaikki heidän,ja omat, kulunsa ja vielä vähän minunkin laskuistani. Me väittelemme siitä pitkin iltaa, mutta päädymme lopulta molemmille reiluun ratkaisuun. Zayn nukahtaa sohvalle viereeni kun katsomme yhdessä televisiota pitkän päivän päätteeksi.

//sellasta tällä kertaa. En oo paljoo kirjotellu, illat menee katsellessa jalkapalloa ja ikävöidessä lätkäkautta :D mutta nyt tälleen päivällä kun oli aikaa, päätin kirjottaa jotain ettei tää jää ihan kirjottamatta.
Mä oon miettiny että jos kohta lopettelisin tätä tarinaa. Tää on jatkunu jo aika kauan, ja lukuja alkaa olla jo aika monta. Mä en tiiä käykö tää tylsäsks teille mutta mulle se ainakin :D mut katellaan
Ei oikoluettu