Soulmates - 25

Zayn -

Katen lähdettyä töihin minä jään taloon yksikseni. Minulla ei ole kiire mihinkään, siskoni pitäisivät kyllä huolta toisistaan hetken, niinhän? Siispä en pidä kiirettä vaatteiden pukemisessa, enkä aamupalan valmistamisessa. Vasta sen syötyäni lähden kävelemään kotiin päin. Ilma ulkona on viileä ja tuulinen, mutta ainakaan ei sada. Kotimatka on hyvin rauhallinen, tuntuu kuin koko kaupunki uinuisi. Ihmettelen sitä, ja siinä miettiessäni kävelen eteenpäin aivan omissa ajatuksissani. Tulen taas miettineeksi sisaruksiani. En tiedä miksi, mutta pieni pelon häivähdys käväisee mielessäni näiden ajatusten pulpahdellessa päähäni. Minun olisi pitänyt mennä eilen kotiin. Olin vain sellaisessa kunnossa, jossa en halua siskojeni minua näkevän, koskaan, joten en kehdannut. Huokaan. He tietävät varmasti miksi olin poissa viimeyön, ja tulen saamaan siitä saarnan. Siskoni eivät pidä temppuilustani, ja olen itsekin välillä sitä mieltä, että olen ihan idiootti.

Käännyn hitaasti kotikatuni päähän, ja ongin samalla avaimia taskustani. Ne osuvat sormiini ja nappaan niistä kiinni. Kaikkialla on hiljaista. Liian hiljaista. Sitten kuuluu kiljaisu. Ja toinen. Säpsähtelen molempien kiljaisujen kohdalla. Sitten jälleen kerran äänet sammuvat ja kaikkialla vallitsee hiljaisuus, joka tuntuu melkein painostavalta.

Kävelen ajatuksissani melkein taloni ohitse. Käännyn kuitenkin takaisin päin, ja kävelen ovelle. Avaan oven, enkä edes ehdi astua kynnyksen ylitse, kun kuulen kirkaisun ja itkua.
"Mitä täällä tapahtuu?" kysyn. Itku lakkaa hetkeksi, tulee niin hiljaista että voin kuulla oman sydämeni lyövän. Sitten itkuinen Waliyha ilmestyy näköpiiriini ja osoittaa silmät levällään keittiöön. En edes riisu takkia tai kenkiä, vaan kiiruhdan siskoni osoittamaan suuntaan. Jo keittiön ovella näen, että lattiassa on reikä. Sieltä kuuluu uikutusta, ja välillä kirkaisuja. Juoksen reiän reunalle, ja näen, että se on aika syvä. Ilmeisesti tämän talon alla on joskus ollut jonkinnäköinen kuilu.
"Kuka tänne tippui?" kysyn selkäni takana piilottelevalta siskoltani. Tämä nikottelee ja kuiskaa:
"Safaa."
"Missä Doniya on?"
"Se juoksi hakemaan apua", kuulen pienen vastauksen. Ah, pahus. Nyt toinen siskoni on juoksentelemassa jossakin ja toinen pudonnut keittiön lattian läpi talon alle. Ilmeisesti latti oli jo niin laho, ettei se kestänyt enempää painoa päällään.

Itku voimistuu kuopassa, ja minun on huudettava sinne.
"Safaa?"
"Zayn?" kuuluu pieni kysymys. Itku lakkaa hetkeksi.
"Joo, mä täällä. Ootko sä loukkaantunu?"
"Jalkaan sattuu", hentoinen ääni vastaa. Itku alkaa taas.
"Okei, älä liiku. Me haetaan apua!" lupaan ja käännyn Walin puoleen.
"Vahdi että Safaa ei liiku tuolla. Ja yritä pitää se rauahallisena", käskytän. Waliyha nyökkää ja pyyhkii kyyneliä kapoisilta poskiltaan. Minä juoksen ulos ja yritän miettiä mitä tehdä. Kaupassa on puhelin. Minun täytyy juosta sinne. Mutta jos Doniya on tehnyt sen jo? Paras tarkistaa asia. Lähden siis juoksemaan kohti lähintä kauppaa, joka on vain hieman alle kilometrin päässä.

Juoksen puiston läpi. Kukaan ei liiku täällä. Kaupunki tuntuu edelleen olevan aivan unessa. Sitten näen silmäkulmassani liikettä. Joku juoksee toiseen suuntaan kuin minä. En aluksi kiinnitä pahemmin huomiota juoksijaan, mutta sitten tajuan, että hän on minun sisareni. Huudan hänen nimeään ja juoksen puiston lävitse hänen vierelleen. Hän pysähtyy ja katsoo minua. Suuret silmät tuijottavat omiini säikähtäneinä.
"Zayn!" hän huokaa.
"Missä sä olit?" kysyn hengästyneenä.
"Mä soitin palokunnan ja amblulanssin."
"Aha. No tota, me varmaan mennään sitten odottelemaan niitä", sanon ja hieraisen niskaani. Syyllisyys vainoaa minua. Minun olisi pitänyt olla kotona ja juosta itse soittamaan apua. Voisin potkaista itseäni, mutta en saa tilasuutta, kun lähdemme jo juoksemaan takaisin kohti kotia.

Kahden tunnin päästä koko keittiön lattia on purettu, Safaa nostettu ylös kuopasta, ja kuljetettu sairaalaan. Tytöt menivät hänen mukanaan, hänen ollessaan niin paniikissa että hänen kirkumisensa ja itkunsa pystyi kuulemaan varmasti koko kaupunki. Hänen jalastaan voitiin samantien sanoa, että se oli murtunut. Minä jäin tänne, hoitamaan kaiken palomiesten kanssa, jotka pelastivat siskoni. En voi mitään sille tunteelle, että tätä kaikkea ei olisi tapahtunut jos minä olisin ollut kotona. Miksi pitikään lähteä muualle kun tiesin, että siskoni jäisivät kuitenkin kotiin kolmistaan? Miksi meninkään yöksi Katelle? Päätäni vihlaisee kova kipu kun mietin aivoni puhki.
"Selvä, tämä taisi nyt olla tässä", sanovat palomiehet. Keittiöön on laitettu lankkuja lattian tilalle, mutta ne näyttävät vielä huterammille kuin se lattia, jonka lävitse Safaa putosi. Meidän täytyy ostaa uusi talo, ja minä tiedän sen. Rahaa vain ei ole. Mutta en voi antaa siskojeni enää elää täällä. Koko talo on täynnä vaaroja. Huokaan. Palomiehet ajavat pois, ja minä istahdan sohvalle ja painan pääni käsiini.

//anteeks että oon ollu kauheen laiska! Mä yritin kirjottaa tätä mutta se vähän jäi ja nyt en oikein osannu kirjottaa mitään tähän lukuu ja yh... :( oon kauheen pahoillani taas kerran! Ihanaa jos ootte jaksanu oottaa ja luette näitä vielä! xx
ei oikoluettu