C'mon - 5

"Kaikki teistä varmaankin tietävät että joulutanssiaiset ovat pian ja niiden järjestäjänä toimii tänäkin vuonna oppilaskunta. Tänään jokaiselta luokalta kerätään ideat tanssiaisia varten. Ne esitetään kokouksessa ensi viikon torstaina. Ideoida voi ryhmissä tai yksin, pareittain, eikä tämä ole pakkollista. Ne, joiden ideoita käytettiin edellisenä vuonna, eivät saa enää osallistua. Työt tehdään nimellisenä, mutta ne esitellään nimettömänä", rehtori kuuluttaa. Amanda pörröttää hiuksiaan ja katselee eteenpäin tylsistyneenä. Joka vuosi sama juttu. Järjestetään ideatalkoot, ja joka vuosi joku ihan typerä idea toteutetaan. Mutta ei sillä, että Amandalla itselläänkään olisi ideoita. Hän ei osallistu, kuten ei ole osallistunut minään muunakaan vuonna. Hän luo katseensa toiselle puolelle luokkaa. Kaikki muut juttelevat innoissaan siitä, millaisen teeman he voisivat täksi vuodeksi kehittää. Sininen vai valkoinen. Vähän kimalletta, ei ollenkaan, vai paljon kimalletta. Miten typerää. Amandaa itseään taas painaa aamuinen riita äidin ja Sarahin kanssa. Mitä pidemmälle kuukausi matelee, sitä ärhäkämmiksi heidän yhteenottonsa ovat muuttuneet. Isä pitää molempien tyttöjen puolta, äiti ei kummankaan. Amanda huokaa, nojaa leukansa kämmeneensä ja tuijottaa tyhjää taulua omiin ajatuksiinsa vajonneena koko lopputunnin muiden piirtäessä ja kirjoittaessa täyttä häkää.

Leyla ja Sarah istuvat eri puolilla luokkaa, luomatta katsettakaan toisiinsa. He eivät voi puhua toisilleen, eivätkä nähdä toisiaan. He lähettävät toisilleen viestejä Austinin ja Jerryn kautta, jos heidän on vaikkapa ihan pakko puhua vuosikirjasta. Molemmat heistä tietävät kuinka lapsellista se on. Mutta tyttöjen välejä hiertävät edelleen kaikki ne loukkaavat kommentit joita he ovat toisilleen jaelleet pitkin viikkoa. Riita vain pahenee, ja vaikka molemmat tietävät ettei siitä ole pian paluuta takaisin ystävyyteen, ei kumpikaan ole valmis pyytämään anteeksi ja unohtamaan.
"Kuulitte mitä rehtori sanoi. Nyt kaikki hommiin, niin saadaan valmista vielä tämän päivän aikana!" lyhyt, rusertavahiuksinen naisopettaja taputtaa käsiään yhteen säikäyttäen Leylan. Hän ei ole kiinnittänyt huomiota mihinkään, ja kun hän lopulta herää ajatuksistaan, ei hän enää saa kiinni tehtävänannosta, joten hän vain istuu paikkoilleen jämähtäneenä.
"Leyla!" Austin taputtaa Leylaa olalle. Leyla kääntyy katsomaan poikaa, joka ojentaa hänen käteensä kynän ja istuu hänen viereensä.
"Mitä mä tällä?"
"Kuinka niin? Suunnittelet", Austin sanoo kuin se olisi itsestäänselvyys.
"Mä en aio osallistua tänä vuonna", Leyla laskee kynän kädestään. "Miksi sä osallistut, mä luulin että sä vihasit kaikkia koulun tapahtumia."
"Löin vetoa Jerryn kanssa", Austin kertoo. "Jos jompikumpi meistä voittaa, joutuu toinen ostamaan toiselle pitsan", tämä jatkaa. Leyla tuhahtaa. No, hänen avullaan voitto ei ole lähelläkään, joten hän sanoo sen Austinille, joka käskee tyttöä lopettamaan murjotuksen ja auttamaan häntä. Niinpä Leylakin joutuu suunnittelemaan tanssiaisia, jonne hänellä ei ollut aikomustakaan mennä vielä kuukausi sitten.


"Hei kulta", Leylan äiti painaa suukon tyttärensä otsalle ja lysähtäää penkille tätä vastapäätä.
"Hei", Leyla nyökkää ja pyörittelee kynää kädessään miettien mitä kirjoittaisi. Hänen täytyisi saada biologian aine valmiiksi ennen seuraavaa viikkoa, jolloin ne tarkistetaan ja luovutetaan takaisin oppilaille. Leyla pitää kirjoittamisesta, mutta aihe on niin puuduttava, että siitä ei edes Erica Lynn - hänen erittäin viisas kaverinsa toiselta paikkakunnalta, jota hän ei muuten ole nähnytkään pitkiin aikoihin... -  keksisi mitään kirjoitettavaa kahta sivua.
"Miten koulussa menee?" Leylan äiti jatkaa ja nousee pöydän äärestä jääkaapille. Hän ottaa sieltä eilisiä kanasuikaleita ja riisiä ja laittaa ne mikroon lämpenemään.
"Hyvin", Leyla vastaa.
"Missä Sarah ja Amanda ovat? Heitä ei oo näkynyt täällä pitkiin aikoihin."
"Mistäs mä sen tietäisin?" Leyla vastaa ärsyyntyneenä.
"Mistä tuollainen asenne? Tehän olette parhaita ystäviä etkä oo koskaan puhunut heistä noin töykeään sävyyn", Leylan äiti huomauttaa ja ottaa kanat ja riisin mikrosta annostellen sen kahdelle valkoiselle lautaselle.
"Me oltiin ystäviä", Leyla vastaa ja saa eteensä lautasellisen kanaa ja riisiä. Hän ottaa haarukan laatikosta ja mättää ruokaa suuhunsa kulmat kurtussa. Mitä nopeammin hän syö, sitä nopeammin hän pääsee pois keittiöstä ja äidin tutkivan katseen alta.
"Kuinka niin? Onko kaikki hyvin?"
"Ei", Leyla huokaa. Äidille on turha valehdella.
"Mitä on sattunut?" Leyla huokaisee, pyörittää päätään ja nousee puoliksi syödyn ateriansa ääreltä.
"Mulla ei oo nälkä", hän mutisee, kerää kirjansa ja karkaa huoneeseensa ennen kuin hänen äitinsä ehtii sanoa mitään. Hän painaa oven kiinni ja lysähtää sängylleen. Miten hän ikävöikään ystäviään. Mikään ei tunnu enää niin kivalta, erikoiselta. Allapäin Leyla jatkaa kirjoittamista, mutta keskeyttää sen pian turhautuneena. Lauseen lausetta ei vain muodostu jo kirjoitetun tekstin perään, vaikka Leyla kuinka pohtisi asiaa ja paneutuisi tehtävään. Ja hänellä todella on nälkä. Mutta Leyla ei voi mennä keittiöön, ennen kuin äiti on omassa huoneessaan. Niinpä hän odottaa siihen asti, että äiti on suihkussa, ja käy hakemassa palan sämpylää ja banaanin ja mutustaa ne huoneessaan. Sitten hän iskee kuulokkeet korviinsa ja käy sängylleen mahalleen makaamaan. Pian hän sulkee silmänsäkin ja yrittää keskittyä laulujen sanoihin päässään jylläävien ajatusten sijasta.

"Amanda. Amanda Cast, nouse ylös ja auta minua", Amanda kuulee nimeään huudettavan ovelta. Hän ei laske kirjaa käsistään, eikä luo katsettaan ovelle. Hänelle riittää kaikki tämä määräily ja hössötys.
"Amanda!" äiti kuulostaa jo pelottavan vihaiselta, mutta Amandaa ei voisi vähempää kiinnostaa. Siinäpähän huutaa, Amanda ajattelee. Hän ei kuule äidin tuloa viereensä ennen kuin tämä vetäisee kirjan Amandan käsistä, paiskaa sen toiselle puolelle huonetta ja sähisee tyttärensä korvaan:
"Minä käskin sinua auttamaan!"
"Ja mä käsken sua nyt lähtemään hemmettiin tästä huoneesta!" Amandakin suuttuu ja kohtaa äitinsä kivenkovan katseen.
"Sinä et kerro mitä minun täytyy tehdä!"
"Etkä säkään mulle!" Amanda nousee ylös sängystään, hakee kirjan huoneen toisesta nurkasta ja etsii kohdan johon oli jäänyt. Hän taittaa sivusta kulman ja asettelee kirjan työpöydälleen. Sitten hän pyörähtää kohti äitiään.
"Kuka on tämä tyttö? Missä on se Amanda, joka ei huutanut äidilleen eikä kiroillut? Minä en tunne sinua. Olet ollut viimeaikoina erittäin töykeä, jopa röyhkeä ja erittäin inhottava kaikkia kohtaan. Korjaapas asennettasi nuori neiti, tai sinulla ei ole minun ruokapöytäni mitään asiaa!" Amandan äiti huudahtaa ja katselee itseään muutamaa senttiä lyhyempää neitiä selvästi hyvin ärsyyntyneenä.
"Arvaa mitä? Se ei vois mua vähempää kiinnostaa!" Amanda sanoo ja lähtee niskojaan nakellen oven suuntaan. Eikä kukaan edes yritä pysäyttää häntä. Hän kävelee ulos ilman takkia, jalassaan vain isän liian suuret lenkkarit. Pureva tuuli lyö vasten hänen kasvojaan ja hulmuttaa hänen villejä hiuksiaan kun hän juoksee alas katua itku kurkussa kohti puistoa. Siellä hän saa olla yksin ja ajatella. Ja juuri sitä hän tahtoo nyt kaikkein eniten.

//väliluku lol