Always be together - 3

Olivia -

"Hei, Liv", Susanne hymyilee tullessaan minua vastaan. Hänellä on päällään vihreä parkatakki ja musta pipo, hän näyttää erityisen hyvältä ja minulle tulee paha olo. En näe häntä enää pitkään.
"Hei, Sus", sanahdan ja vedän lapasia paremmin käsiini, suoristan omaa pipoani ja halaan ystävääni.
"Onko kaikki ok? Sanoit että sulla on jotain hirveitä uutisia kerrottavanasi?" Susanne kyselee, ja ottaa minut käsikynkkään. Lähdemme kävelemään tuttua metsäpolkua pitkin kohti järveä, jonka rannalla on Susannen vanhempien mökki. Tapaamme mennä sinne yhdessä ja jutella, uida, syödä ja pitää hauskaa.
"Mä en aio valehdella. Kaikki ei todellakaan oo ok. Ei sinne päinkää", huokaan ja astelen minua päätä pidemmän ystäväni rinnalla. Lehdettömät puut kurottavat oksiaan tuulen mukana ja hengityksemme höyryää.
"Voi ei... Mikä on hätänä?" Susannen kasvoilta voi lukea pelon ja ahdistuksen.
"Mä kerron kunhan päästään mökille", sanon. Voin pitkittää kertomishetkeä, mutta joskus minun on kuitenkin kerrottava hänelle. Hän ei edes tiedä mitään mistään testeistä, en ole halunnut huolestuttaa häntä. "Mutta lupaa, että kohtelet mua sen jälkeenkin ihan niin kuin ennenkin, mä tarvitsen sitä kohtelua nyt enemmän kuin milloinkaan."
"Kuulostaa pahalta... Hyvä on", Susanne sanoo. "Mullakin on kerrottavaa", hän lisää ja hymyilee jälleen. Hymyilen takaisin, tai ainakin toivon sen näyttävän enemmän hymyltä kuin nurinkuriselta irveeltä. Lisäämme vauhtia päästäksemme tuulelta suojaan.

"Noniin, aloita sä", Susanne kehoittaa ja asettelee sohvapöydälle keksivadin viereen pasteijoita ja omenataskuja. Lasken kahvikupin käsistäni ja pyöritän päätäni.
"Sä eka", vänkään nielaistuani kahvin.
"Okei", Susanne myöntyy, "mä olen taas raskaana."
"MITÄ?!" huudahdan. Susanne on minua vain kolmisen vuotta vanhempi, yhden lapsen äiti ja kihloissa.
"Kyllä vain", ystävättäreni posket hehkuvat kuinka hän kertoo raskauden olevan vasta alkumetreillä, mutta jo varmistunut. Olen aluksi superinnoissani, mutta sitten muistan, etten koskaan pääsisi näkemään tuota lasta.
"Upeaa", sanon silti, vaikkakin hieman laimeasti. "Onneksi olkoon", yritän hymyillä.
"Kiitos. Lizzielle tulee pieni veli tai sisko, kuinka jännittävää", Susanne intoilee. "No mutta sitten se sinun uutisesi. Kerrohan jo mikä se on."
"En tiedä mistä aloittaa", kiemurtelen paikoillani. Aionko tosiaan pudottaa jättipommin nyt kun paras ystäväni on kertonut olevansa raskaana ja onnellinen siitä?
"No jospa sä aloittaisit vaikka alusta", Susanne sanoo lempeästi hymyillen. Hymy tulisi hyytymään tarinan edetessä, löisin siitä vaikka pääni vetoa.
"Hyvä on", huokaan. "No, mä kävin ihan mielenkiinnosta eräissä testeissä vähän aikaa sitten. Mulla oli ollut muutamia... Kohtauksia, kai niitä voi niiksikin kutsua, joten tahdoin nähdä mikä ne kohtaukset aiheuttaa. Ja paljon päänsärkyä ja pyörtymisiä sun muita", aloitan.
"Etkä kertonut mulle mitään?!" Susanne kiekaisee laskiessaan omenataskun eteensä lautaselle.
"Anna mun selostaa loppuun", pyydän hiljaa. Susanne nyökkää ja minun on jatkettava. Kerran se vain kirpaisee. "Ajattelin ensin että se voisi olla jonkinlaista syöpää", sanahdan. Susannen järkyttynyt hengenveto kuuluu korvani juuresta, ja ajattelen jo lopettaa kertomisen, koska en halua ystäväni järkyttyvän liikaa tästä, mutta toisaalta, kun kerran aloitin, voisin nyt samantien kertoa jutun loppuun. "Sain testin tulokset eilen." Joudun nieleskelemään pitkään ja hartaasti ennen kuin voin jatkaa. "Ja mulla ei ole syöpää" - Susanne huokaa helpotuksesta, ja minusta tuntuu vielä pahemmalle, kun päästän sanat livahtamaan huulteni välistä - "vaan aivokasvain, jota ei voida poistaa ja mä kuolen todennäköisesti muutaman kuukauden sisällä." Näen kaiken sumeana jälleen kerran. Suolaiset ja lämpimät kyyneleet kastelevat poskeni. En kuule hetkeen kuin oman nyyhkeeni, ja sitten Susanne kirkaisee.
"Ei!" Hän tarraa kiinni käsiini ja ravistelee minua raivokkaasti. "Sano ettei toi oo totta! Mä en... Mä en voi uskoa tätä..."
"Mutta kun totta se on", sanon ja pyyhin poskilleni valuneita kyyneliä kämmenselkääni, ja niiskutan.
"Mutta en mä... Miksi?! Miksi nyt, miksi sinä?!" Susanne toistelee.
"Usko pois, olen kysynyt tota itseltäni jo monen monta kertaa", kuiskaan.
"Voi ei, ihan  järkyttävää", Susanne kuiskaa takaisin, ja kietoo kätensä ympärilleni. Ja hänkin itkee, tunnen kuinka hänen kyyneleensä valuvat hiuksiini. Tarraudun häneen ja rutistan kovemmin. En tahtoisi ikinä päästää irti, koska joka kerta kun päästän hänet lähtemään, se voi olla viimeinen kerta. Rutistan silmäni kiinni ja kyyneleet valuvat poskilleni kiihtyvää tahtia. Ne tippuvat leukaani pitkin sohvan tekonahkaiselle pinnalle. Kello tikittää eteenpäin seinällä, syöden minun elämääni sekunti sekunnilta, kiirehtien minun lähtöäni rakkaideni luota. Voisipa ajan pysäyttää, tai kääntää sitä taaksepäin...

"Mä rakastan sua, Olivia, aina ja ikuisesti", Susanne kuiskaa korvaani ja päästää minusta sitten vastentahtoisesti irti.
"Niin mäkin sua, Sus. Mä en olisi mitään ilman sua", sanon ja nieleskelen tiuhaa tahtia. Meidän ystävyytemme on aina tapaamisestamme asti ollut vahva. Susanne on minun paras, ja oikeastaan ainoa ystäväni.
"Enkä mä ilman sua, mä en tule selviämään... Tulevasta", Susanne näyttää pelokkaalta ja murtuneelta. Ilme, jota en tahtoisi naisen kasvoille enää ikinä.
"Älä sano noin. Sulla on lapsi, toinen tulossa ja mies joka rakastaa sua. Sun täytyy tehdä pikkusistasi kunnon kansalaisia, eikä miettiä mua", sanon, vaikkakin Susannen ilme on muuttunut epäuskoiseksi.
"Luuletko sä, että mä pystyn noin vain unohtamaan mun parhaan ystävän?"
"Mä en sano että se kävisi helposti", kierrän kysymyksen. "Mutta sun täytyy yrittää."
"Jos se tekee sut onnelliseksi", Susanne huokaa ja painaa päänsä käsiinsä. Minä nostan jalkani vasten rintaani ja halaan niitä. Painan leukani polviini ja tuijotan särkevin silmin eteenpäin, puulattiaa peittävää mattoa kohti.
"Kyllä se tekee", sanon hiljaa. En ole varma kuuleeko Susanne minua.

"Mun täytyy nyt lähteä. Iltavuoro", yhtäkkiä kovin vanhalta ja väsyneeltä näyttävä ystäväni huokaisee hieman myöhemmin iltapäivällä. Hän laittaa vaaleat hiuksensa poninhännälle ja kierittää sitten toisella lenksulla nutturan päänsä päälle. Hän nostaa lautasemme tiskialtaaseen ja huuhtelee ne ennen niiden menoa kuivauskaappiin. Minä laitan ylimääräiset eväämme pakastepusseihin ja pakastimeen.
"Hauskaa työpäivää. Kerrothan Lizzielle terveisiä?" kysäisen vaisusti.
"Toki", Susanne sanoo ja kääntyy katsomaan minua. "Soitathan sä sitten, jos tarvitset jotakin? Ihan  mitä vain", Susanne vannottaa vielä, kävellessään mökin eteiseen. Menen hänen perässään ja vedän oman takkini päälleni. Sitten tungen pipon päähäni, kengät jalkoihini ja vedän puhelimen farkkujeni taskusta tarkistaakseni onko joku kaipaillut minua. Louis on laittanut viestin, jossa hän kertoo lähteneensä kauppaan ja siitä Zaynin luokse hoitamaan jotakin tärkeää keikkajuttua. Hän sanoo palaavansa muutaman tunnin päästä. Laitan puhelimeni takaisin taskuuni ja vedän lapaset käsiini.
"Joo, mä soitan", sanon ja käännän sitten ulko-oven kahvaa alaspäin. Ovi avautuu ja tuo sisälle kylmää. Susanne vetää pipon päähänsä ja astuu sitten perässäni ulos ovesta. Hän sulkee oven ja sitten me kävelemme hiekkatien päähän yhdessä, jonka päässä halaamme toisiamme lujasti ja lähdemme kävelemään eri suuntiin.

Astun kotiovestani sisälle. Heitän avaimet ja puhelimen hetkeksi lattialle, ja otan kengät jaloistani. Villasukista huolimatta varpaani palelevat. Sitten heitän lapaset ja pipon hattuhyllylle ja laitan takin naulakkoon. Poimin avaimet ja puhelimen lattialta ja vien ne minun ja Louisin makuuhuoneseen, valkoisen lipaston päälle. Kuulen kuinka ulko-ovi käy, ja minä menen katsomaan tulijaa, joka on - kuten arvata saattaa - Louis. Tämä vie ostoksensa jääkaappiin ja tulee sitten luokseni. Hän halaa minua lujasti, ja painelee suukkoja poskeeni, hiuksiini ja ohimolleni. Minun tulee heti lämpimämpi, ja nojaudun rakkaaseeni, rutistan häntä aina vain lujemmin. Se ei näytä haittaavan häntä, päinvastoin. Hän nostaa leukaani ja pakottaa katsomaan itseensä.
"Mä rakastan sua", hän kuiskaa painaessaan päänsä lähemmäs, pitäessään huuliaan melkein kosketusetäisyydellä minun omistani.
"Mä rakastan sua enemmän", kiuskaan ja painan huuleni Louisin huulille. Lämpimiä väristyksiä kulkee pitkin kehoani, ja hetkeksi unohdan ihan kaiken, on vain minä ja Louis, millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä hetkellä, jonka jaamme, ja joka on kallisarvoinen niin minulle kuin hänelle.

//nice, tää junnaa paikallaan tälläsessä lässynläässä. Pitäisköhän alkaa pian kehitellä jotaki actionii...?

(Kuvitelkaa tästä oikeen kylmään syksyyn sopiva versio)

 

Olivian takki ja kengät, tylsyyttäni laitoin ne nyt tähän, ei tule tavaksi

 

Always be together - 2

Olivia -

"A-aivokasvain?!" huudahdan ja pitelen käsissäni virallisen näköistä lomaketta, jossa kerrotaan mikä minulla on ja onko ennuste hyvä vai huono. Minun tapauksessani se on huono; kasvainta ei voida poistaa ja siitä saattaa seurata kuolema. Ihan muutamien kuukausienkin päästä. Nielen kurkkuuni juttuunutta palaa. Ei auta, se on jämähtänyt paikoilleen. Silmiäni alkaa kirvellä kun kyyneleet tekevät tuloaan.
"Kai ne... Voi tehdä sille jotakin?" Louisin järkyttynyt ääni kysäisee selkäni takaa. Käteni tärisevät niin pahasti, etten voi lukea enää mitä paperissa sanotaan.
"Ei ne voi", piipitän ja nieleskelen itkua. "'Elinaika diagnoosin saamisesta muutamia kuukausia', eli ei enää pitkään", saan suustani, ennen kuin nyyhkäys purkautuu ilmoille tärisevien huulteni välistä. Painan tutisevaa kättäni suuni eteen, heitän lapun jalkoihini ja tärisen lujasti joka puolelta. Louis laskee lautasen sohvalle ja liukuu sitten istumaan viereeni lattialle. Hän halaa minua lujasti, ja saatan kuulla kuinka hänkin nyyhkyttää hiljaa.
"Mä en tahdo uskoa tohon", hän kuiskaa.
"Mutta kun niin se vain on. Mä en... Ole täällä enää pitkään", itken nyt hillittömästi. Painan pääni Louisin olkapäälle ja tärisen itkun mukana. Louisin paita kastuu kyynelistäni, mutta minä en huomaa sitä, eikä hänkään ilmeisesti kiinnitä siihen mitään huomiota. Minä ja hän vain istumme olohuoneemme lattialla itkien, pidellen toisistamme kiinni nyt kun me vielä voimme.

"Lou... Mun pitää päästä katsomaan mun vanhempia. Mä en tahdo jättää taakseni yhtään tekemätöntää asiaa, tai sopimatonta riitaa", sanon hieman myöhemmin, kun olen käynyt lämpimässä suihkussa - Louisin kanssa. Minulla ei ollut sydäntä kieltää häntä tulemasta kanssani -  ja syönyt puolikkaan banaanin.
"Tottakai, babe. Mitä vain", Louis lupaa heti. Hän ollut extrakiltti koko illan, mutta myös hiljaisempi ja kalpeampi. Uutinen toki järkytti häntäkin. Hän katselee minua sinisillä silmillään murtuneena.
"Mä en tiedä missä ne on. Ei ne kertoneet kun lähtivät. Nyt mä haluan löytää ne ja sopia sen riidan", jatkan vielä, itselleni pääosin.
"Me löydetään ne kyllä, lähetän vaikka poliisipartion ja etsiviä niiden perään", Louis vakuuttaa. Hänen katseensa, joka vangitsee omani, heijastelee omaa epätoivoani.
"Kiitos. Tiedäthän sä, että mä rakastan sua ihan valtavasti?" kysyn ja siirryn sohvalla lähemmäs häntä. Hän kietoo kätensä olkapäälleni ja suutelee otsaani.
"Tiedän. Niin mäkin sua", saan hiljaisen vastauksen. Nieleskelen kurkkuuni uudelleen juuttunutta palaa ja räpyttelen kyyneliä silmistäni.
"Pitää mennä soittamaan Susannelle", kuiskaan.
"Älä mene. Älä vielä", Louis anelee ja painelee suukkoja märkiin hiuksiini. Vedän syvään henkeä, ja otan paremman asennon rakkaani sylissä.
"Kaikki on niin katoavaista", sanon ja pyörittelen päätäni suuren suolaisen kyyneleen valuessa poskelleni.
"Ikävä kyllä." Ulkona alkaa tuulla, ja pian sade ripottelee ikkunoihin. Istumme sohvalla kiinni toisissamme jonkin aikaa, en osaa sanoa onko aika minuuteissa vai tunneissa, mutta kun vihdoin nousen ylös mennäkseni nukkumaan, on ulkona jo sysipimeä.
"Mä- mä tulen ihan kohta", Louis huikkaa perääni.
"Joo, älä valvo liian myöhään", varoitan ja astelen sitten portaat ylös minun ja Louisin huoneeseen. Laitan Susannelle viestin kertoakseni että minulla olisi ikäviä uutisia aamulla, ja sitten painun pehkuihin. ja kuten arvata saattaa, itken itseni uneen, enkä siis kuule Louisin tuloa viereeni myöhemmin.

//hmm. Olenpas nyt laittanut itseni mielenkiinotoiseen tilanteeseen. En tiedä miten jatkaa tästä, vaikka viimenen luku onkin jo mietitty, oh. Mä en yhtään tiedä saanko tehtyä tästä kovinkaan realistista, mutta yritetään. Voimia myös heille, jotka on menettäneet rakkaitaan joskus. <3 Vaikka eihän mun sanat teitä lohduta, kun ei ne ketään tuo takaisin. Lisäksi tahtoisin tietää kuinka monta ihmistä näitä mun tekstejä lukee. Olen utelias. Saisinko kaikilta jonkinlaista kommenttia, edes vaikka huutomerkkiä tonne kommenttiboxiin, niin voisin katsoa montako teitä onkaan kaikkiaan. Virallisia lukijoita on 8, mutta kun katselukerrat on muutamia kymmeniä joka tekstissä, niin epäilen kyllä hieman sitä että nämä kahdeksan samaa ihmistä käy nämä lukemassa useammankin kerran päivässä sitä samaa tekstiä :D mut ei ole mikään pakko. Kuten sanoin, olen vaan utelias.
Anteeksi tekstin lyhyys, kirjoitan joku päivä pidemmän luvun kun on enemmän aikaa eikä tarvitse lukea kokeisiin.
Mutta nyt mä menen nukkumaan. Öitä

Always be together - 1

Olivia -

"Liz! Varovasti!" naurahdan, ja katselen penkillä istuen kuinka hyvän ystäväni Susannen tytär laskee liukumäkeä puistossa. Syksyn kellastuneet lehdet putoilevat puista tuulen pyöriteltäviksi, ja puiston keskellä on suuri vesilätäkkö, johon Lizzie on jo meinannut kaatua.
"Tää ei luista, ihan tyhmät kurahousut", Liz nurisee ja juoksee töppöjaloillaan luokseni. "Voiko kurahousut ottaa pois?"
"Ei, Liz, muuten sun housut kastuu ja sitten ei oo kenelläkään kivaa", sanon tytölle, ja vedän tämän pipoa hiukan syvemmälle päähän estämään korvien jäätymisen. Lizzien vaaleat kiharat jäävät pipon alle, ja siniset silmät tapittavat ohitseni.
"Louis!" tyttö huutaa innoissaan. Käännyn itsekin ympäri, ja näen kuinka poikaystäväni astelee luoksemme kädessään kaksi pahvimukia, joista nousee höyryä kylmään ilmaan.
"Hei Liz", Louis hymyilee ja seisahtuu penkin viereen. Hän ojentaa kahvimukit minulle ja painaa suukon otsalleni. Sitten hän kaappaa Lizzien olkapäilleen ja juoksee keinuille. Lizzien kirkas nauru kaikuu puiston lävitse. Louis laskee Lizzien keinuun, ja antaa tälle vauhtia. Hörppään kahvistani, ja päätän sitten mennä viemään toisen mukin Louisille. Kävelen keinuille, ja seisahdan Louisin viereen.
"Tässä", sanon ja ojennan pahvimukin toisen käteen.
"Kiitos", Louis sanoo ja katsahtaa minua silmiin. Hänkin hörppää mukistaan ja antaa keinulle lisää vauhtia.
"Millloin isi ja äiti tulevat hakemaan?" Lizzie kysyy tullessaan taas lähemmäs meitä.
"Joko sä haluat kotiin?" kysäisen ja otan keinusta kiinni ja työnnän taaksepäin.
"EN", Lizzie huudahtaa ja heiluttaa jalkojaan niin voimakkaasti, että keinu lähtee tekemään omia kuvioitaan ja vauhti hidastuu.
"Äiti sanoi tulevansa hakemaan sinut vasta iltaruoalle", sanon hymyillen. Nelivuotias tyttö hymyilee säteilevästi ja pyytää sitten lisää vauhtia. Puistoon valuu muutama muukin lapsi, ja Louis päästää Lizin keinusta heikkalaatikolle, jossa tyttö ja hieman vanhempi poika alkavat rakentaa hiekkalinnaa.

"Oliko Dublinissa kivaa?" kysyn vieressäni istuvalta mieheltä ja painan pääni tämän olkapäälle.
"Joo, kuten aina. Mutta kotiinkin oli kiva tulla", Louis sanoo ja saatan kuulla kuinka hän hymyilee.
"Olit poissa vai yhden päivän", naurahdan. Louis ja hänen bändinsä olivat keikalla Dublinissa, he tulivat Lontooseen vasta tämän päivän puolella. En ollut ehtinyt juurikaan jutella hänen kanssaan tänään, koska Susanne oli tuonut Lizzien meille ja olimme pitäneet pikkutytölle seuraa.
"Mä ikävöin sua silti", kuuluu vastaus.
"Aww", naurahdan ja käännään päätäni antaakseni suukon poikaystävälleni. Huulemme osuvat yhteen, ja kuulemme heti vierestämme äänen:
"Hyi, miksi te teette noin?" Käännyn katsomaan Lizzietä, tyttö nauraa hykertää penkin edessä.
"Koska me rakastetaan toisiamme", Louis sanoo hänelle. "Aikanaan säkin teet näin etkä ajattele yhtään että se on yök."
"Enkä", Lizzie huudahtaa nauraen. Sitten hän juoksee liukumäkeen, jonne hiekkalaatikolla äsken leikkinyt poika on jo mennyt.
"Söpö", sanon ja katselen kuinka poika laskee heti Lizzien jälkeen.
"Ajattele, joskus meilläkin voisi olla tollanen", Louis sanoo hiljaa ja painaa suukon poskelleni. Kikatan typerästi, enkä yhtään tiedä mitä sanoa.
"Jospa nyt kuitenkin keskitytään tähän hetkeen, testin tuloksetkaan ei ole tulleet", sanon lopulta. Hymyni hiipuu, ja Louis huokaisee.
"Älä muistuta mua siitä. Mua inhottaa ajatus siitä, että mä saatan menettää sut ikuisiksi ajoiksi piankin, vain siksi että sulla on joku typerä syöpä."
"Niin muakin, mutta mä en nyt halua miettiä sitä", kuiskaan ja hörppään melkein juodusta kahvistani.

"Lizzie, mennäänkö syömään?" huutelen hiekkalaatikolle päin.
"Okei", Liz huutaa takaisin ja laskee ämpärin käsistään. Hän juoksee luokseni ja minä nostan hänet syliini. Kävelen Louisin luokse, joka tiputtaa tyhjät pahvimukit roskikseen ja sitten me lähdemme kävelemään kohti minun ja Louisin asuntoa, jonne ei ole pitkäkään matka. Kun tulemme talolle, Louis menee avaamaan oven ja auttaa Lizzieltä ulkovaatteet päältä. Hän vie tytön kuravaatteet pesuhuoneeseen ja minä taas katan pöydän ja laitan spagettia ja jauhelihakastiketta Lizzien lautaselle. Tyttö istuu syömään, ja sillä välin kun hän syö, minä lämmitän minun ja Louisin ruoat ja pian me kaikki kolme ahmimme ruokiamme mietteliään hiljaisuuden vallitessa.
"Kiitos, Olivia-täti", Lizzie sanoo syötyään tarpeeksi.
"Ole hyvä", hymyilen ja pörrötän tyttösen kiharoita vasemmalla kädelläni. Sitten vien hänen lautasensa pesukoneeseen, ja omani myös. Louis pyyhkii pöydän korjattuaan omat jälkensä ja laitettuaan kattilan takaisin jääkaappiin.
"Mitä tehdään?" Lizzie kysyy ja haukottelee. Istahdan sohvalle risti-istuntaan ja mietin.
"Katsotaanko Nalle Puhia?" kysyn kun en saa päähäni mitään muutakaan tekemistä.
"JOO", Lizzie huudahtaa ja taputtaa pikkuisia kätösiään yhteen. Louis nostaa hänet nojatuolille ja peittelee hänet viltin alle, minä laitan Nalle Puh-elokuvan pyörimään ja kaivaudun sohvalle Louisin kainaloon. Kesken elokuvan huomaan Lizzien nukahtaneen, joten laitan elokuvan pois päältä ja haen itselleni kirjan makuuhuoneesta jota luen sohvalla makoillen samalla, kun Louis lauleskelee työhuoneessaan.

Myöhemmin iltapäivällä, kun Louis ja Lizzie leikkivät junaradalla, ovikello soi. Susanne ja Steve tulevat hakemaan tytärtään kotiin.
"Heei, Liz. Oliko kivaa?" Susanne kysyy nostaessaan tyttönsä syliinsä. Tämä halaa äitiään ja nyökyttelee innoissaan.
"Saanhan mä tulla uudestaankin? Saanhan?"
"Tottakai saat, mikäli se vain käy heille", Susanne sanoo ja nyökäyttää päätään kohti minua ja Louisia.
"Ilman muuta, milloin vain", kiiruhdan vakuuttamaan. Susanne lähettää Lizzien siivoamaan lelut ja pakkaamaan ne reppuunsa, sitten juomme kahvit ja Susanne perheineen ajaa pois.
"Oon ihan puhki", nauran ja istun sohvalle. Louis nyökäyttää.
"Tavallaan ihan hyvä, ettei se ole meidän oma, en tiedä miten jaksaisin joka päivä viedä tyttöä puistoon ja kotiin ja katsoa lastenhjelmia ja leikkiä ja ruokkia", sanahdan.
"Niin, no, vastuuhan siinä olisi aivan järkyttävän suuri, kaikki muu tulee vasta kakkosena", Louis vastaa.
"Sinähän se tiedätkiin paljon vastuullisuudesta", virnuilen ja pyöritän silmiäni.
"Hahhah", Louis sanoo ja alkaa sitten kutittaa minua. Kieriskelen pian lattialla vedet silmistä valuen.
"Pitäiskö hakea posti?" Louis tuumailee, kun nousen istuma-asentoon ja korjailen kampaustani ja nostan villapaitani hihat kyynerpäihini.
"Hae vaan", sanon. Louis nousee lattialta ja astelee eteiseen. Pian hän tulee takaisin, ja heittää postit viereeni. Selaan pinon lävitse, laskuja ja mainoksia vain... Ei mutta, täällähän on joku muukin kirje. Se on osoitettu minulle. Etsin lähettäjää, ja törmään sairaalan nimeen oman nimeni vieressä.
"Lou... Tulokset on tullu", sanon niin lujaa kuin yhtäkkiä kuivuneesta kurkustani ääntä lähtee. Louis rientää keittiöstä kädessään palanen omenapiirakkaa ja istuu taakseni sohvalle.
"No?"
"Mä en uskalla avata sitä."
"Avaa vaan, se on varmasti ihan okei, ei sulla varmasti ole mitään", Louis kannustaa. Nielaisen, ja revin sitten kuoren auki. Nostan paperilappusen silmieni tasalle ja luen mitä siinä sanotaan.

//tämmönen on nyt se uusi ficci sitten. Toivottavasti pidätte vaikka ei se kyllä mikään realistisin olekaan. Anteeksi kaikki k-virheet, nyt menen nukkumaan, öitää :)

Olivia

Tell it to the World - 6

Lexi -

Herään vähän ajan päästä pieneen pistävään tunteeseen kädessäni ja kaulassani. Olen maannut käteni päällä koko ajan pyörtymisestä tähän hetkeen, ja kättä pistelee puutumisen merkiksi. Kaulani pistely on vain pientä, mutta sitäkin ärsyttävämpää. Nousen hitaasti ylös sängystä, ja katselen ympärilleni. Huonetta kiertävät silmäni osuvat Liamiin, joka istuu huoneen nurkassa olevalla nojatuolilla ja katselee minua kulmat kurtussa ja suu mutrulla.
"Ihan liian heikko", tämä sanoo melkein vihaisesti ja pyörittelee päätään. Heikko oloni pakottaa minut istumaan uudelleen, mutta pidän edelleen silmäni Liamissa, joka puolestaan nousee nojatuolilta, ja kävelee ikkunalle. Hän laittaa kädet selkänsä taakse ja katselee ulos kuin minua ei olisikaan.
"Mikä sä olet?" kähähdän hetken päästä. Ääneni meinaa kadota, mutta urheasti piipitän lauseeni loppuun.
"Vampyyri, olethan sä kuullut niistä?" Liam sanoo kuin se olisi arkipäiväinen, ja ihan vähäpätöinen asia.
"Mitä?! Eihän sellaisia ole olemassa", sanon hysteerisesti ja hetken päästä alan nauraa vielä hysteerisempään sävyyn.
"Voi, kyllä vain on. Meitä on enemmän kuin luuletkaan", Liam sanoo ja kääntyy puoleeni. Lopetan nauramisen kuin seinään, nähdessäni mitä hän tekee. Katselen pelosta täristen, miten hänen hieman kellertävän sävyiset, terävät kulmahampaansa työntyvät ulos ikenistä limaisen äänen saattelemana. Hänen silmänsä ovat taas mustat, mutta kun hän vetää hampaat takaisin ikeniin, silmien väri muuttuu takaisin ruskeaksi. Pyörittelen päätäni. Ei, ei tässä maailmassa ole tuollaista. Minun täytyy nähdä harhoja. Todellakin, sitä se on. Vain harhaa, joka johtuu pyörtyimsen jälkisestä heikosta olosta. Toisaalta, miten ikinä selitän ne kaikki oudot jutut joita tein ilman omaa suostumustani omassa kehossani, miten selitän sen että kaulassani on pienet reiät ja miten selitän sen että Liam melkein hyökkäsi kimppuuni ennen pyörtymistäni?
"Mä en usko sua", sanon joka tapauksessa. Tiedostan käsieni ja jalkojeni tärisevän, koko vartaloni tärisee, mutta en jaksa välittää siitä.
"Älä sitten usko, en minä voi sinua pakottaakaan", Liam sanoo ja katselee minua arvioivasti.
"Et niin", sanon reippaasti, vaikka käheä ja tärisevä ääneni ei ehkä olekaan kovin vakuuttava.
"Olet yllättävän urhea", Liam hymähtää, ja kävelee ulos huoneesta yliluonnollista vauhtia. En ehdi edes kunnolla tajuta että hän on poissa, kun hän jo tulee takaisin. Hän laskee Demin syliini ja heittää laukkuni sängylle viereeni.
"Sulla on viisi minuuttia aikaa poistua talosta, ja sitten mä tulen ja tapan sut. Vinkiksi vain, tulevaisuutta ajatellen; toiset vampyyrit ei ole yhtä kilttejä kuin minä", Liam käskee hyytävällä äänellä ja kääntyy selin minuun. En ensin tajua mitä tapahtuu, mutta sitten heitän laukun olalleni ja Demi sylissäni kipitän käytävään. Nopea pako on paras keino. Minusta tuntuu ettei Liam vitsaillut äsken, ja vaikka olisikin, en tahdo jäädä tähän taloon enää hetkeksikään. Kun saavun käytävään, näen heti ettei siellä ole valoja, joka puolella on pimeää enkä ole pannut paikkoja niin hyvin merkille, että osaisin suunnistaa täällä vain muistini perusteella. Pähkäilen ratkaisua, ja piipittävä ääni mielessäni huutaa kuinka kello rientä eteenpäin.

Hätäratkaisuksi kaivelen laukkuni taskuja ja löydän kännykkäni. Avaan näyttölukon ja puhelimen valossa kiirehdin käytävän päähän, rappuset alas ja aulaan. Sitten riennän nappaamaan takkini ja kypäräni naulasta, vedän kengät jalkaan mitenkuten - ei ole helppoa laittaa kenkiä jalkaan kiireessä koira sylissä -  ja painan käteni ulko-oven kahvalle. Kahva painuu alaspäin, ja minä juoksen ulos. Demi räksyttää päästyään talosta ja haistaessaan ulkoilman, mutta minä en edes ehdi painaa ovea jäljessäni kiinni, kun Liam jo huutelee ikkunasta:
"Minuutti aikaa!" Hengästyneenä juoksen skootterini luokse, painan kypärän päähäni ja polkaisen menopeilini käyntiin.
"Puoli minuuttia, sinuna kiirehtisin", Liam huutelee ja kun katsahdan häneen, näen miten hänen suupieliinsä syttyy ilkeä virne. Hyppään skootterin kyytiin, pitelen Demiä vasten rintaani ja karautan portista juuri ajallaan. Sitten ajan kotiin, adrenaliinin sykkiessä suonissani, sydämeni pamppaillessa kuin viimeistä päivää.

Kun saavun kotiin, vien skootterin talliin ja astelen sisälle taloon. Minua vastaan pamahtaa liuta kysymyksiä, mutta minä vain lasken Demin sylistäni ja kävelen huoneeseeni. Minulle on tapahtunut tämän päivän aikana ihan liikaa. Riisun vaatteet päältäni, ja pujahdan peiton alle. Painajaiset vaanivat minua koko yön.

Kun suraavan kerran näen Liamin, hän yrittää hurmata ystäväni Marya. Ja tottahan toki minun on yritettävä jotenkin auttaa häntä, mutta joutumatta itse pulaan, mikä on silkka mahdottomuus... Miksi aina minä?

//inspi tähän tarinaan lopahti kokonaan, joten tässä nyt viimeinen luku. En itse ole tyytyväinen tähän, mutta alotettuani tän luvun jo monia kertoja alusta, en jaksa enää kirjottaa huolitellumpaa versiota. Huoh :( No mutta alotan tänään jo Louisficin, jonka olen yhdelle mun kaverille luvannut jo kauan aikaa sitten xx