Help me - 13

Kesä on pieni häivähdys valoa ja lämpöä. Se kulkee ohitse valon nopeudella, kuin se tahtoisi vain päästä pois. Kesällä on kamala kiire, se ei pysähdy hetkeksikään. Vaikka se juokseekin karkuun, se vetää mukanaan muitakin. Syksy saapuu kesän jäljessä, käsi kiinni sen kädessä. Sitten se päästää irti tämän kädestä ja jää paikalleen, juostakseen itse vuorostaan. Kesän lämpöiset tuulahdukset jäähtyvät pureviksi puuskiksi, lämpötilat jämähtävät kovinkin viileisiin lukemiin ja taivaalta tulee vettä vielä enemmän kuin kesällä. Vuodenaika vaihtuu, ja kaikki mikä sen vaihtumisen mukana tulee, alkaa. Lapset menevät kouluun, aikuiset aloittavat työt ja luonto uudistaa pukuaan, varautuen talveen.

Kaikki ihmiset alkavat pikkuhiljaa jättämään kesämökkejään, palailemaan lomiltaan kotiin, aloittaakseen jälleen arjen. Siivotaan paikat, lähdetään kotiin ja aletaan elää aikataulujen mukaan. Enää ei jää kamalasti aikaa viettää hyvää aikaa oman perheen kanssa, omat henkilökohtaiset velvollisuudet vievät niin paljon aikaa. Pitää edustaa itseään töissä tai koulussa, kun pääsee kotiin pitäisi oman perheenkin hyväksi tehdä kotitöitä jotta kaikilla olisi se pieni hetki päivästä aikaa jolloin voi rentoutua. Sitten pitäisi vielä harrastaa ja olla muutenkin sosiaalisesti aktiivinen. Kesä jää unholaan, syksy jolkottelee kohti talvea, joka odottaa innoissaan sitä, että se saa pakkasineen puristella ihmisten poskipäitä, tuivertaa lunta kaduille ja liukastaa tiet. Joissakin paikoissa tämä ilmiö on lievempi kuin toisissa. Myös kesä ja syksy, sekä tietysti talven jälkeen tuleva helpottava kevät, ovat erilaisia joka paikassa.

Myös Grace, Sara ja Niall menevät takaisin kouluun. Kaikki on niin kuin kesää ei olisi ollutkaan. Opettajat pitävät meteliä pienistäkin asioista, muistuttelevat kokeista ja kotitehtävistä, kantavat oppilaille kasan kirjoja ja yrittävät saada oppilaille päähän tietoa, jota nämä eivät todennäköisesti ikinä tule tarvitsemaan. Se on aivan kuin vuosi sitten. Tai puoli vuotta. Mutta silti merkit kesästä ovat vielä tallella. Joku kysyy toiselta kesäsuunnitelmia, tämä esittelee käsivarsiena rusketusta ja osoittaa uutta laukkuaan. Kertoo toiselle missä sitä on käyty ja mitä koettu, samalla kun toinen kuuntelee ehkäpä jopa hiukan kateellisena ja toteaa lopuksi että upea juttu. Joku toinen toisessa pöydässä esittelee kenkiään, toinen kertoo häistä joissa hän oli kesän aikana ja jostakin kuuluu naurunremakka, kun joku on innostunut kertomaan kesäihastuksensa ravintolatoilailuista. Mutta kaikki tietävät että syksy oikeasti tullessa kaikki tämä unohtuu ja arki ottaa vallan. Myös Gracen koulukokemus on aivan erilainen. Anna ei odota autossa kun Gracea joskus haetaan koulusta, ei odota myöskään kotona mukanaan kokeita tai uusi oppikirja josta tämä on innoissaan. Grace uppoutuu koulutyöhön ahkerammin, yrittäen unohtaa. Se on vaikeaa, mutta vielä vaikeampaa on tajuta, mikä muu on muuttunut.

Gracen ei tarvitse enää juosta. Hänen ei tarvitse paeta kirjastoon koulun jälkeen, ei enää. Hän saa kävellä Saran vierellä koulun porteista, hakea kahvilasta kaakaon ja hörppiä sitä rauhassa. Niall pitää huolen siitä, että hänet jätetään rauhaan. Grace ei voi käsittää sitä. Hän harjoitteli koko kesän ajan kaikkia mahdollisia tapoja miten hän pääsee kotiin reippaasti ja huomaamattomasti, kasvatti kuntoaan ja nyt kaikki se oli aikalailla hyödytöntä. Tai no, ei oikeastaan. Onhan hyvästä kunnosta ja oman kotiseudun tietämyksestä aina hyötyä, mutta nyt hänen ei tarvinut enää tehdä mitään jahtaajilleen. Koska heitä ei ollut. Joka kerta kun hän astuu koulun ovesta ulos, on Niall nojaamassa vasten kiviseinää, kädet syvällä housujen taskuissa, kasvoillaan inhon ilme. Mutta ilme ei ole se mikä saa Gracen aina tuntemaan itsensä hiukan hassuksi. On uutta, ettei häntä yritetä hakata. Se on melkein liiankin outoa.

Mutta Niall tietää miksi asia on niin kuin on. Ei Niall voi enää vihata Gracea. Hänellä on itselläänkin veli, ja hän ei vain pysty siihen. Nähtyään millainen Grace oli siskonsa kuoleman jäkeen, se tuntuu hyvin väärältä. Joskus hän tahtoisi vain sanoa omalle porukalleen että menkää ja etsikää se tyttö, mutta hän ei tee sitä. Niall ei ole paha. Kaikki huhut hänestä ovat vain niitä - huhuja. Hän on oikeasti hyvä ihminen. Kukaan ei vain ole koskaan ollut niin utelias, niin kiinnostunut hänestä, Niallista itsestään, että olisi vaivautunut kysymään ja tutustumaan häneen. Siihen oikeaan Nialliin. Hän on niin yksinäinen, että kaikki minkä hän tekee, on seurausta siitä pahasta olosta joka seuraa häntä kaikkialle. Muistikuva siitä miltä Grace näytti itkiessään, on edelleen tuoreena Niallin mielessä, ja hän tahtoisi sen vain menevän pois. Minne tahansa, mutta pois. Lopulta hänestä tuntuu, että hän on aivan poikki. Hän katkaisee välit niin sanottuihin ystäviinsä muutaman ensimmäisen kouluviikon aikana ja etsii kunnollisempia ystäviä jalkapallojoukkueestaan. On aika tehdä parannus. Ja hän voisi toki pyytää Gracelta anteeksi, mutta hän ei tee sitä. Tuijottaa vain tyttöä vihaisesti, inhoaa tätä koska hänen pitää nyt tehdä parannus tuon tytön sisaren kuoleman vuoksi. Mutta Niall on salaa innnoissaan tästä. Hänen veljensä on ollut mukavampi häntä kohtaan ja Grace on välillä jopa unohtunut. Ehkä niin on parempi. Niall ei halua enempää syyllisyyttä niskoilleen kuin on jo saanut. Hän haluaa siitä pois.

Joten niin alkaa Gracen ja Niallin syksy. Sara taas saa uuden poikaystävän, joka pitelee häntä kuin kukkaa kämmenellä. Sara miettii, että jos hän ei osoittaudu aivan hirmuiseksi kusipääksi, saattaa Sara olla pojan kanssa pitkäänkin. Suhde osoittautuu kestäväksi, kun poika lähtee vaihtoon Australiaan, ja palaa sieltä monia kokemuksia rikkaampana, ruskettuneena, mutta yhä edelleen ihastuneena Saraan. Ja niin palaset loksahtelevat kohdilleen. Jokaisen elämä ottaa uuden suunnan. Mutta niinhän se on. Vaikka kesä loppuu ja syksy alkaa, on se aina uusi, jännitävä sivu käännettäväksi. Itse voi päättää millaiseksi sen tahtoo kirjoittaa. Tietenkään kaikki ei aina mene suunnitellusti, mutta se on elämää. Tavataan uusia ihmisiä, otetaan vastaan töitä ja saadaan niistä potkut, opiskellaan ehkä lisää, hyvästellään ihmisiä, itketään ja nauretaan. Silti, se on kaikki elämää. Kuin kesä vaihtuu syksyksi, tuoden mukanaan uutta, niin myös elämä kääntyy pikkuhiljaa syksypuolelle, tuo mukanaan kaikenmoista, mutta joka tapauksessa, jokaisessa pahassa on myös vähän hyvää. Ja toisinpäin. Mikään tai kukaan ei ole täydellinen, mutta niin sen pitääkin olla. Ja vaikka Niall ei syksyllä pyydäkään anteeksi Gracelta, tapahtuu anteeksipyyntö hiukan myöhemmin, ja vaikka Grace ei unohda, hän voi antaa anteeksi ja siirtyä eteenpäin. Kuin kesä siirtyy eteenpäin syksyn tieltä, niin siirtyvät myös ihmiset. Pian kaikki alkaa alusta, mutta vaikka jotkin asiat pysyvät samoina, on sille samantyyliselle tyhjälle kirjan sivulle kirjoitettu erilaisella musteella, erilaisessa mielentilassa, ja niinpä vaikka kaikessa on samaa, on kaikessa myös jotain erilaista. Ja niin sen pitääkin olla.

//ughh. Tää loppu on jotenkin niin... imelä? Loppuunkulutettu? En ees tiiä, mutta tätä oli joteski kiva kirjottaa :D Ja koska mä en nyt taas oikein keksiny mitään järkevää niin tuotos on tässä. Multa itseltä loppuu kesäloma ihan just (koulu alkaa tiistaina en kestä, mä en haluu) ja tää sopi jotenki hyvin tähän joten antakaa anteeksi! :DD Ja niin, tää oli nyt tän tarinan loppu. Vähän töksähtäenhän tää tuli, mutta mulla ei oo enää oikein ideoita tähän, joten tässä kaikki mitä mulla oli tälle tarinalle antaa.
Uuden tarinan alotan varmaan vasta viikonloppuna, koska tää koulunalku vie mun huomion nyt aikalailla, pitää yrittää viimesenä vuonna vähän enemmän jotta pääsis vaikka lukioon.. Saatte toki toivoa kenet pojista tahtoisitte mukaan seuraavan tarinaan! Mutta tehdään nyt niin, että kun Niallilla ja Zaynillä on jo molemmilla kaksi tarinaa, niin nyt äänestys on Louisin, Liamin ja Harryn välinen. Myös kaikki juonitoiveet sun muut otetaan huomioon :) Mutta kiitos kaikille kommentoijille ja lukijoille, jatkataa samaan malliin seuraavassa tarinassa!
Ja tosiaan, siinä miksi tän luvun kanssa nyt kesti taas, ja sen edellisenkin, oli se että olin itse pohjosessa (Levillä) lomailemassa. Jos teitä kiinnostaa millanen reissu oli ja tahdotte nähdä kuvia joita otin muutaman, niin mun toisen blogin puolella on postausta (http://kinosted.blogspot.fi/2014/08/levi-summer-2014.html) siitä :) käykää kattomassa jos tahdotte, pakota en ketään :D mutta niin. Sellasta täällä. Mä taidan nyt jatkaa Tumblrissa hillumista, kiitos ja öitä ja näkemiin! (voi luoja mä olen awkward ihminen)
ei oikoluettu + onnittelut sille joka jaksoi lukea tän koko loppujutun tänne loppuun asti, saat tästä suklaakeksin, ole hyvä!

Help me - 12

Grace -

Vaikka minä ja Anna emme olleet koskaan käyneet Lontoossa, kaikki siellä muistuttaa minua hänestä. Matkamme Lontooseen oli siis sekä ihana että kamala. Tiesin jo lähtiessäni, että ei tulisi olemaan helppoa olla siellä, nauttia omasta elämästä kun toinen on kuollut eikä voi koskaan kokea mitään vastaavaa. Mutta minun oli tosiaankin elettävä vähän, en saisi antaa periksi. Oli elettävä Annankin puolesta. Niinpä sinä aamuna jolloin me lähdemme, otan nenäliinapakkauksen laukkuuni lompakon viereen kaiken varalta, mutta en tarvitse sitä. Vaikka näen Annan joka puolella, joessa ja taivaassa, kauppojen ikkunoissa ja pienissä lapsissa, en tarvitse nenäliinoja. En itke. Se on helpottavaa. Tajuta, että vaikka Anna on poissa, voin muistella häntä itkemättä koko ajan. Se on kuin ihme.

"Mähän sanoin että tästä reissusta tulee huippu!" Sara huudahtaa kun olemme sovituskopissa vierekkäin, päällämme samanlaiset paidat jotka aiomme ostaa.
"Niinhän sä sanoit...", myönnän. Hän oli lentokoneessa vetänyt esille kasan tulostamiaan papereita, joissa oli paljon osoitteita ja kamalasti tietoa erilaisista kaupoista ja ravintoloista jotka hän tahtoisi käydä läpi. Me jäisimme Lontooseen yöksi - huippua! - joten meillä olisi muutama päivä aikaa ravata jokaisessa niissä. Mutta näkemistä ja tekemistä on niin paljon, että aika varmasti loppuu kesken. Juoksemme koko päivän kaupasta toiseen, ja vasta kun minä saan rakot kantapäihini ja Saran maha alkaa murista vihaisesti, päätämme käydä hotellilla ja mennä syömään. Olemme aivan poikki. Jokainen uusi askel sattuu edellistä pahemmin. Mutta me olemme elossa. Me elämme nyt, tällä hetkellä, juuri tässä, enkä voisi olla kiitollisempi. Annan kuolema on muuttanut ajatusmaailmaani. Jokaisesta hetkestä täytyy olla kiitollinen.

Myös seuraava päivä on samantyylinen. Jätämme laukut vielä hotellihuoneeseen, joka pitää luovuttaa muutaman tunnin päästä, ja käymme läpi loput kaupat. Sitten menemme taksilla lentokentälle ja minä käyn nostamassa rahaa, kauhistellen summaa jonka olen saanut kulumaan sekä itse shoppailussa että itse hotellissa ja ruoassa ja lentokoneessa. Minun täytyisi ehkä ottaa osa-aika työni rinnalle toinenkin työ jota tekisin iltaisin koulun jälkeen saadakseni taas lisää rahaa jonka voisin säästää omaa asuntoa varten.
"Sulla oli kivaa, eikö?" Sara kysyy kun lennämme taas. Matka ei kestä kauaa, mutta ehdimme silti aina juoda vähän limsaa ja jutella.
"Oli. Kiitos kovasti Sara", kiitän ystävääni. Hän on minulle niin tärkeä.
"Älä mua kiittele", Sara sanoo. Me halaamme. Hän nojaa päänsä ikkunaan halauksen jälkeen, sulkee silmänsä ja on unessa muutaman minuutin päästä. Minä istun penkillä, puristan käsiä vasten käsinojia ja kiitän jotakin ylempää tahoa siitä, että sain mahdollisuuden päästä kaupunkiin josta huomaan pitäväni aina vain enemmän ja että minulla on niin upea ystävä kuin Sara on.

Sen ainoan kerran kun itken Annan perään enää uudelleen, on kun hänen hautajaisensa ovat käsillä. Itse asiassa, kaikki vieraat itkevät. Jopa ne jotka auttoivat meitä etsimään Annaa. Heidän perheensä on kutsuttu. Isä ja äiti tahtoivat välttämättä kiittää heitä avusta. Hautajaiset ovat pienet ja tunteelliset, Sara istuu minun vieressäni koko ajan, pitää minua kädestä, itkee, silittää hiuksiani ja oikoo hiuksiani jotka karkaavat kampauksestani ja tunkevat suuhuni. Äiti itkee lohduttomasti isän vierellä, isä itkee ja isovanhempani pitelevät kiinni heidän käsistään. Koko muu suku istuu meidän takanamme, itkien. Jotkut puhuvat että hautajaisissa saatetaan joskus nauraa enemmän kuin itkeä. Me kaikki vain itkemme. Ja pahin kohta tulee silloin, kun minä joudun nousemaan ylös, kävelemään kaikkien niiden ihmisten eteen ja puhumaan. Itkin jo puhetta kirjoittaessani, itken siis lukiessani. Kaikki mitä kirjoitin, tuntuu liian henkilökohtaiselta sanottavaksi ääneen, mutta minä teen sen. En voi estää kyyneliä valumasta, en voi pysäyttää niitä, mutta minä jatkan puhumista ja lopulta kävelen takaisin paikalleni Saran viereen. Ja silloin se iskee. Pyyhin kyyneleet. Miksi tuntea pahaa oloa omasta puolestani? Ei Anna tahtoisi että me itkemmme. Hän itkisi meidän kanssamme koska ei ymmärtäisi miksi olemme surullisia, hän kysyisi miksi me itkemme ja kun me lopettaisimme hän lopettaisi, hymyilisi ja sanoisi:
"Noin on parempi." Nousen ylös penkistä, kävelen papin vierelle ja ennen kuiin hän ehtii sanoa mitään, minä alan puhua. Kerron ihmisille kuinka Anna ei tahtoisi että itkemme. Se tietysti saa äidin itkemään entistä lujempaa, mutta minä kysyn:
"Meidän pitäisi muistella Annaa, tuota iloista tyttöä, samanlaisella ilolla jolla hän aina muisti meitä!" Sara hymyilee, pyyhkii kyyneleet poskiltaan, ja minä poistun alttarilta. Pappi on hetken koin hämmentynyt, niin että unohtaa mitä pitää sanoa, sanoo kaiken kuitenkin kutakuinkin oikein, siunailee, pyytää arkunkantajat paikalle ja minä alan taas melkein itkeä. Mutta vain melkein. Matkalla ulos katselen vieraiden joukkoa. Paikalla on koko etsintäväki. Ja Niall. Hän seisoo nojaten kirkon seinää, tylsistynyt ja kyllästynyt ilme kasvoillaan. Hänen isänsä on tunteelllisempaa laatua, mutta hän seisoo kivikasvoisena. Katseemme kohtaavat, minä painan pääni ja kävelen ulos. Mutta hänen ilmeensä antaa minulle voimaa. Jos hän voi olla vahva, minäkin voin. En ole yhtään sen huonompi kuin Niall Horan, päätän. Ja minä aion todistaa sen kaikille!

Me hautaamme Annan pienen puun alle, heitämme hautaan multaa ja laitamme kukkia päälle. Minun on pakko myöntää, että pieni kyynel valuu poskelleni, kaikesta huolimatta, mutta pyyhkäisen sen pois ja seuraan muita meille. Juomme kahvit, saamme osanotot, ja sitten talo tyhjenee. On kamalan hiljaista. On ollut kamalan hiljaista siitä asti kun Anna kuoli. Kävelen keittiöön vaihdettuni mustan mekkoni vihreisiin kangasshortseihin ja Niken toppiin, ja istutan isän ja äidin sohvalle. Katsomme elokuvan ja nukahdamme istuallemme sohvalle.

//jooooo anteeksi tää luku ja kauhee odotus!! :( Oon siis itse matkoilla - no kotimaanmatkalla mutta kuitenkin - ja mulla on ollu päivisin hyvin vähän aikaa oikein mihinkään. Anteeksi! Yritän taas jatkaa tätä kun oon kotona, jos sopii. Toivottavasti tää luku ei ollut liian sekava, kommenttia saa taas laittaa tulemaan! :) kiitos kaikille ja näkemiin ja jotain, pus x
ei oikoluettu