Kate -
Seison suuren talon edessä, puristaen avaimia käsissäni.
"Mene vaan edeltä, mä tulen kohta", syvä ääni huokaa ja minä nyökkään. Olkapäätäni kihelmöi jännityksestä jota me molemmat tunnemme.
"Aiotko sä mennä vai jäädä tänne nukkumaan? Mä ottaisin sut mieluusti mun viereen täksi yöksi mutta jos ei sisätilat kelpaa niin nuku sitten autotallissa", Zayn sanoo ja nappaa minua kädestä kantaen kainalossaan pahvilaatikkoa.
"Mennään mennään", naurahdan ja otan pieniä askelia kohti talon ovea. Zayn tulee ihan takanani, ja olen varma että hän kuulee henkäykseni kun astun taloon ja katselen ympärilleni. Se on kauniimpi kuin muistinkaan. Kävin talossa kerran silloin kun kaikki sen asukkaiden tavarat olivat täällä, mutta nyt meidän tavaramme ovat täällä, ja talo tuntuu jo kodilta.
"Se on ihana", huokaan. Heitämme kengät ja takit eteiseen ja kävelemme ylös. Meillä on miljoona laatikkoa purettavanamme, ja minun täytyy huomenna käydä vanhalla toimistollani saadakseni paperini uutta työpaikkaani varten. Olen edelleen samassa ammatissa, mutta eri paikassa. Minun täytyy muistuttaa Zayniä siitä pian, ettei hän ihmettele miksi en ole aamulla täällä...
Astumme makuuhuoneeseen. Keskellä huonetta, pahvilaatikoiden keskellä on juuri ostettu sänky, johon mahtuisi varmasti kolmekin nukkumaan vierekkäin. Kaikki on aivan sikinsokin, ja se ajaa minut hulluuden partaalle. En kestä tätä epäjärjestystä. Kännyn kohti Zayniä ja avaan suuni sanoakseni hänelle jotakin, joka huuhtoutuu mielestäni kun tunnen Zaynin huulet omillani.
Tiesin heti kun näin hänet, että hänessä on jotakin. Jotakin mikä pitää minut hänen lähellään vaikka hän tekisi mitä. Ja se jokin on pitänyt meidät yhdessä aina tähän päivään asti. Ja koska olemme jo näin pitkällä, uskon että se pitää meidät yhdessä loppuun asti. Onko se sitten sielunkumppanuutta, sitä on vaikea sanoa. Minä henkilökohtaisesti luulen että se jotuu vähän siitäkin, mutta ei kokonaan. Vaikka toisaalta, minun ja Steven piti olla sielunkumppaneita, mutta en ole kuullut hänestä mitään enää pitkään aikaan. Ja toisaalta taas, en olisi missään tilanteessa jättänyt Steveä eikä hän minua jos siteemme olisi ollut voimakkaampi. Zayn luultavasti rikkoi sen tullessaan Lontooseen. Jokin siinä on oltava, niin minä uskon.
"Mä rakastan sua", Zayn kuiskaa korvaani ja lämmin hengitys kutittaa korvaani.
"Mäki sua", sanon ja painan otsani vasten hänen otsaansa.
En olisi ikinä uskonut tuolta mieheltä tuollaista, mietin ennen kuin muistutan Zayniä että meidän pitäisi jatkaa laatikoiden purkamista talossa, joka on nyt meidän kahden ikioma.
//anteeks mä tiiän että tää oli ehkä surkein epilogi ikinä ugh... mutta kuten huomasitte, tää tarina sai nyt loppunsa. Mulla oli meinaan ideat iiihan hukassa tän kanssa ja mun piti saada se loppuun ennen kuin siitä ois tullu jotain ihan hurjaa :D toivottavasti tykkäsitte tarinasta! Nyt alan sitten kehittelemään uutta. Katoin muistaakseni että Niallia oli eniten toivottu, joten toteutan tän toiveen nyt sitten :D Olisko teillä jotakin erityistä mielessä? Mistä te tahtoisitte lukea? Jonkinlaista juonta tai ideaa? Mä varmaan keksin ennenpitkään jotain mutta arvostaisin apua ja ideoita ja kaikkea :) Kertokaa toki jos on jotakin! Ja voitte vaikka Kikata (realityduck) jos ei kommenteissa tahdo selitys tulla
Kiitos kaikista kommenteista, toivottavasti kommentointi jatkuu vielä seuraavissakin ficeissä :D
ei oikoluettu
sunnuntai 29. kesäkuuta 2014
perjantai 27. kesäkuuta 2014
Soulmates - 28
Kate -
Zaynin sisko paranee nopeasti, onneksi. Hän on pieni ja hiljainen, mutta sisukas ja urhea. Olen luonut aika hyvät välit nuorimpaan, ja hän pitää minusta. Ainakin luulen niin. Ellei hän vain esitä pitävänsä. Mutta jos asia olisi näin, se särkisi sydämeni. Muut kaksi tyttöä pitävät minuun välimatkaa eivätkä paljoa puhu, mutta eivät he ilkeitäkään ole. Ujoja ja hiljaisia vain. Mutta en voi syyttää heitä. Olosuhteet ovat mitä ovat.
Zayn irtisanoutuu työstään ja alkaa etsiä toista, parempipalkkaista työpaikkaa heti samana päivänä kun Safaa pääsee sairaalasta. Sellaisten löytäminen ei ole helppoa, mutta minä autan häntä. Hänen täytyy ostaa siskoilleen ja itselleen uusi asunto. Ei sillä etteivät he voisi olla minun luonani, mutta ei minunkaan talossani ole kamalasti tilaa kolmelle nuorelle naiselle - tai tytölle - sekä itselleni ja vielä Zaynille. Ja he varmasti tuntevat olonsa oudoiksi talossani. Mutta minä pidän siitä että ympärilläni on edes jotakin elämää. En tiedä olenko vieläkään ylitse Stevestä. Tai pikemminkin hänen lähtönsä aiheuttamastaan tyhjästä tilasta. Voin tuntea sen talossa. Pelkkää hiljaisuutta on ympärilläni kun olen yksin. Seura tekee hyvää.
Ja koska minä ja Zayn työskentelemme yhdessä hänen työpaikkansa eteen, bongaamme useita ilmoituksia. Hän hakee lähes jokaiseen vähänkin parempipalkkaiseen työhön, ja saakin sellaisen pian. Töihin meneminen ei ole hänelle helppoa. Kovana juhlijana hän tahtoisi vain käydä baarissa, tulla kotiin ja nukkua seuraavan päivän. Mutta luulen että se mitä hänen siskolleen tapahtui säikäytti häntä niin, ettei hän valita asiasta kuin satunnaisesti ja vain kun minä olen kuulolla. Siskojensa ympärillä hän huolehtii heistä ja minun ei tarvitse tehdä muuta kuin raahata ruokaa kaupasta ja tarjota heille kattoa pään päälle. Zayn huolehtii että hänen siskonsa ovat kunnossa. Muutamassa viikossa olen nähnyt hänestä niin paljon uusia puolia, etten tiedä miten paljon sellaisia kestän ennen kuin kysyn mitä Zaynille on tehty. En tiedä tunsinko häntä kokonaan aiemmin, mutta nyt huomaan että en todellakaan.
Ja lopulta, pankin ja sukulaistensa avustuksella sekä saamallaan palkalla hän ostaa asunnon. Autan heitä muuttamaan, mikä ei ole vaikea juttu. Heillä ei ole kuin noin kaksi pahvilaatikkoa vaatteita, kirjoja tai levyjä levyjä jokaisella. Me toimme ne tänne vanhasta talosta, siitä jonne he eivät koskaan enää palaa - Luojalle kiitos. Eikä uusikaan talo ole iso, mutta paljon paremmalla alueella, lähempänä työpaikkoja ja kauppoja, turvallisempi ja viihtyisämpi. Tyttöjen ilmeet ovat näkemisen arvoiset, kun he näkevät talon ensimmäistä kertaa. Sitä iloa on ihana katsella.
"Onko se tämä?" kysyy Safaa. Pysäytän auton ja ympärillemme lankeaa hiljaisuus.
"On", Zayn sanoo lopulta. Hän on ensimmäinen ulos autosta. Pieni paritalo näyttää oikeastaan aika suloiselta ulkoa päin.
"Se on ihana", Waliyha kuiskaa. Nousemme autosta seuraten Zayniä. Autan Safaata kantamaan tavaransa sisälle taloon, joka oven Zayn on jo avannut. Vietämme koko päivän siellä, kunnes minun täytyy mennä koiin ja tyttöjen on päästävä nukkumaan.
"Kate, odota!" Zayn huikkaa kun olen jo käsi oven kahvalla.
"No?" kysyn ja Zayn vaeltaa näköpiiriini.
"Kiitos tosi kovasti sulle. Mä en tiedä miten me oltais pärjätty ilman sua", Zayn sanoo.
"Hei eipä mitään", hymyilen. Zayn astuu lähemmäs ja vetää minut vyötäröstäni kiinni itseensä. Vaikka olen löytänyt hänestä uusia puolia, tunnen hänen suudelmansa kuin omat taskuni. Ne ovat lämpimiä ja kovia suudelmia, hiukan ristiriitaisia, mutta niin on kyllä Zaynkin.
"Me varmaan nähdään huomenna?" Zayn kysyy toiveikkaasti kun hymyilen ja nojaan otsaani vasten hänen otsaansa.
"Tietenkin", sanon ja sitten olen ulos ovesta. Edessä on pitkä ja hiljainen yö yksin.
----
Rakkauden eteen tekee mitä tahansa. Rakkautta ei voi käskeä. Sitä ei voi pakottaa. Rakkaudella on monia muotoja. Rakkaus muuttuu. Rakkautta on erilaista, joskus sitä voi olla vaikea löytää. Mutta kun sen löytää, sen tietää. Ja sen eteen on valmis tekemään mitä vain. Toisesta ihmisestä tulee niin tärkeä, että kun hän on poissa hetken, se tuntuu kuin osa itsestä puuttuisi.
Joskus rakkautta on myös päästää toinen menmään. Joskus se on pitää toinen lähellään. Näiden tasapainotus ei ole helppoa, mutta kun toista rakastaa kovasti, saa kaiken toimimaan vaikka se veisi aikaa ja sattuisi kovasti.
//argh. Kuten ehkä huomaatte, alkaa multa ideat vähän jo loppua. Tää tarina alkaa tosiaan olemaan kohta tässä. Kenet tahtoisit seuraavaan ficciin? :) Kommentoi toki alas!
Kiitos teille ihanille kommentoijille! Mä en tiedä mitä tekisin jos teitä ei olisi! Mulla on ihanat ja parhaat lukijat ja teidän kommentit sai mut kyyneliin täällä :') Jatkakaa toki kommentointia, jos viitsitte!
ei oikoluettu
Zaynin sisko paranee nopeasti, onneksi. Hän on pieni ja hiljainen, mutta sisukas ja urhea. Olen luonut aika hyvät välit nuorimpaan, ja hän pitää minusta. Ainakin luulen niin. Ellei hän vain esitä pitävänsä. Mutta jos asia olisi näin, se särkisi sydämeni. Muut kaksi tyttöä pitävät minuun välimatkaa eivätkä paljoa puhu, mutta eivät he ilkeitäkään ole. Ujoja ja hiljaisia vain. Mutta en voi syyttää heitä. Olosuhteet ovat mitä ovat.
Zayn irtisanoutuu työstään ja alkaa etsiä toista, parempipalkkaista työpaikkaa heti samana päivänä kun Safaa pääsee sairaalasta. Sellaisten löytäminen ei ole helppoa, mutta minä autan häntä. Hänen täytyy ostaa siskoilleen ja itselleen uusi asunto. Ei sillä etteivät he voisi olla minun luonani, mutta ei minunkaan talossani ole kamalasti tilaa kolmelle nuorelle naiselle - tai tytölle - sekä itselleni ja vielä Zaynille. Ja he varmasti tuntevat olonsa oudoiksi talossani. Mutta minä pidän siitä että ympärilläni on edes jotakin elämää. En tiedä olenko vieläkään ylitse Stevestä. Tai pikemminkin hänen lähtönsä aiheuttamastaan tyhjästä tilasta. Voin tuntea sen talossa. Pelkkää hiljaisuutta on ympärilläni kun olen yksin. Seura tekee hyvää.
Ja koska minä ja Zayn työskentelemme yhdessä hänen työpaikkansa eteen, bongaamme useita ilmoituksia. Hän hakee lähes jokaiseen vähänkin parempipalkkaiseen työhön, ja saakin sellaisen pian. Töihin meneminen ei ole hänelle helppoa. Kovana juhlijana hän tahtoisi vain käydä baarissa, tulla kotiin ja nukkua seuraavan päivän. Mutta luulen että se mitä hänen siskolleen tapahtui säikäytti häntä niin, ettei hän valita asiasta kuin satunnaisesti ja vain kun minä olen kuulolla. Siskojensa ympärillä hän huolehtii heistä ja minun ei tarvitse tehdä muuta kuin raahata ruokaa kaupasta ja tarjota heille kattoa pään päälle. Zayn huolehtii että hänen siskonsa ovat kunnossa. Muutamassa viikossa olen nähnyt hänestä niin paljon uusia puolia, etten tiedä miten paljon sellaisia kestän ennen kuin kysyn mitä Zaynille on tehty. En tiedä tunsinko häntä kokonaan aiemmin, mutta nyt huomaan että en todellakaan.
Ja lopulta, pankin ja sukulaistensa avustuksella sekä saamallaan palkalla hän ostaa asunnon. Autan heitä muuttamaan, mikä ei ole vaikea juttu. Heillä ei ole kuin noin kaksi pahvilaatikkoa vaatteita, kirjoja tai levyjä levyjä jokaisella. Me toimme ne tänne vanhasta talosta, siitä jonne he eivät koskaan enää palaa - Luojalle kiitos. Eikä uusikaan talo ole iso, mutta paljon paremmalla alueella, lähempänä työpaikkoja ja kauppoja, turvallisempi ja viihtyisämpi. Tyttöjen ilmeet ovat näkemisen arvoiset, kun he näkevät talon ensimmäistä kertaa. Sitä iloa on ihana katsella.
"Onko se tämä?" kysyy Safaa. Pysäytän auton ja ympärillemme lankeaa hiljaisuus.
"On", Zayn sanoo lopulta. Hän on ensimmäinen ulos autosta. Pieni paritalo näyttää oikeastaan aika suloiselta ulkoa päin.
"Se on ihana", Waliyha kuiskaa. Nousemme autosta seuraten Zayniä. Autan Safaata kantamaan tavaransa sisälle taloon, joka oven Zayn on jo avannut. Vietämme koko päivän siellä, kunnes minun täytyy mennä koiin ja tyttöjen on päästävä nukkumaan.
"Kate, odota!" Zayn huikkaa kun olen jo käsi oven kahvalla.
"No?" kysyn ja Zayn vaeltaa näköpiiriini.
"Kiitos tosi kovasti sulle. Mä en tiedä miten me oltais pärjätty ilman sua", Zayn sanoo.
"Hei eipä mitään", hymyilen. Zayn astuu lähemmäs ja vetää minut vyötäröstäni kiinni itseensä. Vaikka olen löytänyt hänestä uusia puolia, tunnen hänen suudelmansa kuin omat taskuni. Ne ovat lämpimiä ja kovia suudelmia, hiukan ristiriitaisia, mutta niin on kyllä Zaynkin.
"Me varmaan nähdään huomenna?" Zayn kysyy toiveikkaasti kun hymyilen ja nojaan otsaani vasten hänen otsaansa.
"Tietenkin", sanon ja sitten olen ulos ovesta. Edessä on pitkä ja hiljainen yö yksin.
----
Rakkauden eteen tekee mitä tahansa. Rakkautta ei voi käskeä. Sitä ei voi pakottaa. Rakkaudella on monia muotoja. Rakkaus muuttuu. Rakkautta on erilaista, joskus sitä voi olla vaikea löytää. Mutta kun sen löytää, sen tietää. Ja sen eteen on valmis tekemään mitä vain. Toisesta ihmisestä tulee niin tärkeä, että kun hän on poissa hetken, se tuntuu kuin osa itsestä puuttuisi.
Joskus rakkautta on myös päästää toinen menmään. Joskus se on pitää toinen lähellään. Näiden tasapainotus ei ole helppoa, mutta kun toista rakastaa kovasti, saa kaiken toimimaan vaikka se veisi aikaa ja sattuisi kovasti.
//argh. Kuten ehkä huomaatte, alkaa multa ideat vähän jo loppua. Tää tarina alkaa tosiaan olemaan kohta tässä. Kenet tahtoisit seuraavaan ficciin? :) Kommentoi toki alas!
Kiitos teille ihanille kommentoijille! Mä en tiedä mitä tekisin jos teitä ei olisi! Mulla on ihanat ja parhaat lukijat ja teidän kommentit sai mut kyyneliin täällä :') Jatkakaa toki kommentointia, jos viitsitte!
ei oikoluettu
maanantai 23. kesäkuuta 2014
Soulmates - 27
Kate -
Tunto palaa kehooni hitaasti. Kuin joku heittelisi pikkukiviä joka puolelle minua tasaisesti, alan taas tuntea jalkani ja käteni. En avaa silmiäni vaikka niitä kirveleekin ja tahtoisin räpyttää kivun pois. Hengitykseni on palautunut normaaliksi, korvissani suhisevat vain sydämeni tasaiset lyönnit. Olen makuuasennossa, mutta tiedän etten makaa sängyllä. Alusta on liian kova ollakseen sänky. Korkeintaan sohva ehkä, mietin pää pyörällä. Hajuaistini on vielä hämmentynyt, enkä pysty millään yhdistämään laimeita hajuja mihinkään.
"Kate?" kuulen hiljaisen, syyllisen äänen kuiskaavan. Älä koske minuun, on ensimmäinen ajatukseni, kun kuulen äänen. Minä muistan kyllä, en vain osaa vielä yhdsitellä asioita yhteen. Kaikki on niin hämmentävää. Yritän saada ääntäni kuuluville, varoittaakseni häntä, mutta en saa aikaan edes pientä murahdusta. Yritän niin kauan, että kuulen itse kuinka pieni voihkaisu valuu huuliltani.
"Kate?!" ääni on nyt korkeampi, kuin puhuja olisi innostunut äännähdyksestäni. Päästän ääneen uudestaan, ja sen volyymi on nyt kovempi. Innostun itsekin ja nauran itselleni mielessäni. Pian kaikki aistini palaavat takaisin, kuin mustavalkokuva muuttuisi yhtäkkiä värikkääksi. Kuulen oman hengitykseni, sydämeni hakkaavan hiukan lujempaa kuin äsken. Niiden lisäksi kuulen puhetta ja askelia, kankaiden hankautumista yhteen kun joku liikkuu vierelläni ja ovien paiskontaa kauempaa. Hajut ovat yhtäkkiä pistäviä, imeliä ja ällöttäviä. Yksi haju tulee ihan läheltäni. Se on voimakas ja vedän sitä henkeeni ahnaasti. Minun on pakko avata silmät. En tiedä missä olen, ja tahdon ottaa siitä selvää.
Räpyttelen silmiäni kirkkaassa valossa, ja tunnen kuinka ne vetistyvät kun siristän ja räpsytän. Totun valoon kuitenkin nopeasti, ja ensimmäinen asia joka tulee näkökenttääni valkoisen katon jälkeen, on väsyneen näköinen Zayn. Hänen silmänsä tuijottavat minua syvältä kuopistaan tummina ja lopen uupuneina.
"Zayn", raakun. En tunnista omaa ääntäni.
"Kate", Zayn hymyilee pienesti. Hymy ei ylety hänen silmiinsä asti. Siirrän katseeni hänestä ympärilleni. Makaan jonkinlaisella pitkällä penkillä huoneessa jossa on kermanväriset seinät. Tiedän olevani edelleen sairaalassa, koska tunnistan jo desinfiointiaineen hajun.
"Mä olin niin huolissani susta", Zayn sanoo ja katselee minua tarkasti kun nostan kyynerpääni varovasti viereeni ja kokeilen voinko nojata sille. Hän ojentaa kätensä auttaakseen, mutta pääsen itsekin ylös. Käyn istumaan ja yritän ravistaa pästäni pienen huimauksen ja huminan joka täyttää korvani hetkeksi.
"Ei sinun olisi tarvinut", sanon kun en keksi muutakaan sanottavaa hänelle. Käännän katseeni vaaleista lattioista takaisin häneen. Zayn katsoo minua kummallinen ilme kasvoillaan. Peilaan häneen ilmeitään.
"Sä näytät siltä kuin tahtoisit kysyä jotain", huomautan hiljaa.
"Mitä tapahtu? Miksi sä yhtäkkiä pyörryit? Sä näytit huonovointiselta tänne tullessasi", Zayn kyselee ja tarkkailee huolellisesti kaikkia ilmeitäni.
"Mä en ole ihan varma. Mulla oli koko päivän ollu ihmeellinen olo. Olkapäähän, justiinsa syntymämerkin kohdalle koski tosi kovasti jo ennen kuin tulin tänne..", sanon. En ole varma pitäisikö mainita myöhemmästäkin.
"Miksi musta tuntuu että sä et kerro kaikkea?" Zayn kurtistaa kulmiaan. En ole tottunut näkemään häntä tälläisenä. Kaikkea vihaisesta humalaiseen ja sarkastiseen, mutta huolestunut ilme ja silmät jotka ovat vain pelkkää pelkoa ja syyllisyyttä, ovat minulle uutta. En ilmeisesti tunne häntä tarpeeksi hyvin ollakseni vähemmän yllättynyt. Palaan hänen kysymykseensä heti kun olen saanut tämän yksityiskohdan käsiteltyä.
Huokaan. "No heti kun koskit minuun, pienemmästä kivusta tuli suurempi ja tuska oli jo koko kehossani ja sitten silmissäni vain sumeni", selitän huultani purren. En katso Zayniä silmiin, tuijotan vain lattiaa allamme.
"Mikset sä sanonu mulle silloin mitään?" Zayn kysyy hyökkäävästi ja minä kavahdan henkisesti taaksepäin.
"Mä en pystyny. Mun suusta ei kuulunu ääntäkään vaikka yritin huutaa sua pääästämään irti", sanon ja yllätyn pientä loukkaantunutta sävyä äänessäni. Nostan katseeni häneen.
"Kate, mä-", Zayn aloittaa mutta ei tiedä mitä sanoa. Pyöritän päätäni.
"Unohdetaan se nyt vaan", huokaan ja väsyneisyyden aalto pyyhkii ylitseni.
"Mutta-!" Nyt minä nostan sormeni ja painan sen hänen huulilleen, tuskin koskettaen niitä.
"Hiljaa."
"Ai, oletkin jo hereillä. Miltä olo tuntuu?" kuulen ovelta äänen. Lasken kädet syliini ja katselen tummatukkaista naishoitajaa, jolla on väsynyt hymy huulillaan. Hänen lettinsä on jo purkautumassa ja hänen tummat silmänalusensa erottuvat vaaleasta ihosta. Hänellä on varmasti ollut pitkä ja rankka päivä. Minun tekisi mieli pyytää häntä istumaan viereeni ja juttelemaan kanssani teekupposen äärellä. Mutta sen sijaan vastaan:
"Kaikki on nyt hyvin, kiitos."
"Hyvä kuulla. Herra Malik, siskonne tahtoisi teidän käyvän luonaan heti kun ehditte. Vaihtaisin mielelläni sanasen neiti Hudsonin kanssa", hoitaja sanoo ja Zayn nyökkää. Hän epäröi, painaa sitten nopean suukon otsaani ja nousee ylös. Hänen laahaavat askeleensa kantavat hänet ulos huoneesta, ja hoitaja istuu hänen paikalleen vierelleni.
"Olen iloinen että kaikki on kunnossa. Säikäytit meidät kaikki", hoitaja nauraa hiljaa kun olemme saaneet juttelutuokion päätökseen. Zayn odottaa huoneen ulkopuolella. Hänen on vielä vietävä sisarensa kotiin.
"Anteeksi", sanon ja vääntelen käsiä sylissäni.
"Ei ole mitään anteeksipyydettävää", hoitaja hymyilee. Sitten hän ojentaa kätensä ja vetää minut mukanaan ylös penkeiltä. Hän laskee kätensä olkapäälleni.
"Ensi kerralla jos/kun näin käy, kerro herra Malikille asiasta. Voit välttää tälläiset pyörtyilyt ja muut, tai ainakin ehdit tulla tänne jotta voimme auttaa sinua jälkikäteen. Mutta muista että hauras sielu ei kestä moniakaan tälläisiä kohtauksia", hän kuiskaa sanat suoraan korvaani. Sitten hän avaa minulle oven ja minä kiitän häntä hiljaa ja kävelen käytävään Zaynin ja hänen siskojensa luokse. Hymyilen hänen siskoilleen, jotka väläyttävät pienet, ujot hymyt takaisin. Me kävelemme porukalla alas ja istumme autooni.
Päädymme lopulta majoittamaan Zaynin siskot minun luokseni. Heidän talonsa ei ole turvallinen kenenkään asua. Zayn sanoo maksavansa kaikki heidän,ja omat, kulunsa ja vielä vähän minunkin laskuistani. Me väittelemme siitä pitkin iltaa, mutta päädymme lopulta molemmille reiluun ratkaisuun. Zayn nukahtaa sohvalle viereeni kun katsomme yhdessä televisiota pitkän päivän päätteeksi.
//sellasta tällä kertaa. En oo paljoo kirjotellu, illat menee katsellessa jalkapalloa ja ikävöidessä lätkäkautta :D mutta nyt tälleen päivällä kun oli aikaa, päätin kirjottaa jotain ettei tää jää ihan kirjottamatta.
Mä oon miettiny että jos kohta lopettelisin tätä tarinaa. Tää on jatkunu jo aika kauan, ja lukuja alkaa olla jo aika monta. Mä en tiiä käykö tää tylsäsks teille mutta mulle se ainakin :D mut katellaan
Ei oikoluettu
Tunto palaa kehooni hitaasti. Kuin joku heittelisi pikkukiviä joka puolelle minua tasaisesti, alan taas tuntea jalkani ja käteni. En avaa silmiäni vaikka niitä kirveleekin ja tahtoisin räpyttää kivun pois. Hengitykseni on palautunut normaaliksi, korvissani suhisevat vain sydämeni tasaiset lyönnit. Olen makuuasennossa, mutta tiedän etten makaa sängyllä. Alusta on liian kova ollakseen sänky. Korkeintaan sohva ehkä, mietin pää pyörällä. Hajuaistini on vielä hämmentynyt, enkä pysty millään yhdistämään laimeita hajuja mihinkään.
"Kate?" kuulen hiljaisen, syyllisen äänen kuiskaavan. Älä koske minuun, on ensimmäinen ajatukseni, kun kuulen äänen. Minä muistan kyllä, en vain osaa vielä yhdsitellä asioita yhteen. Kaikki on niin hämmentävää. Yritän saada ääntäni kuuluville, varoittaakseni häntä, mutta en saa aikaan edes pientä murahdusta. Yritän niin kauan, että kuulen itse kuinka pieni voihkaisu valuu huuliltani.
"Kate?!" ääni on nyt korkeampi, kuin puhuja olisi innostunut äännähdyksestäni. Päästän ääneen uudestaan, ja sen volyymi on nyt kovempi. Innostun itsekin ja nauran itselleni mielessäni. Pian kaikki aistini palaavat takaisin, kuin mustavalkokuva muuttuisi yhtäkkiä värikkääksi. Kuulen oman hengitykseni, sydämeni hakkaavan hiukan lujempaa kuin äsken. Niiden lisäksi kuulen puhetta ja askelia, kankaiden hankautumista yhteen kun joku liikkuu vierelläni ja ovien paiskontaa kauempaa. Hajut ovat yhtäkkiä pistäviä, imeliä ja ällöttäviä. Yksi haju tulee ihan läheltäni. Se on voimakas ja vedän sitä henkeeni ahnaasti. Minun on pakko avata silmät. En tiedä missä olen, ja tahdon ottaa siitä selvää.
Räpyttelen silmiäni kirkkaassa valossa, ja tunnen kuinka ne vetistyvät kun siristän ja räpsytän. Totun valoon kuitenkin nopeasti, ja ensimmäinen asia joka tulee näkökenttääni valkoisen katon jälkeen, on väsyneen näköinen Zayn. Hänen silmänsä tuijottavat minua syvältä kuopistaan tummina ja lopen uupuneina.
"Zayn", raakun. En tunnista omaa ääntäni.
"Kate", Zayn hymyilee pienesti. Hymy ei ylety hänen silmiinsä asti. Siirrän katseeni hänestä ympärilleni. Makaan jonkinlaisella pitkällä penkillä huoneessa jossa on kermanväriset seinät. Tiedän olevani edelleen sairaalassa, koska tunnistan jo desinfiointiaineen hajun.
"Mä olin niin huolissani susta", Zayn sanoo ja katselee minua tarkasti kun nostan kyynerpääni varovasti viereeni ja kokeilen voinko nojata sille. Hän ojentaa kätensä auttaakseen, mutta pääsen itsekin ylös. Käyn istumaan ja yritän ravistaa pästäni pienen huimauksen ja huminan joka täyttää korvani hetkeksi.
"Ei sinun olisi tarvinut", sanon kun en keksi muutakaan sanottavaa hänelle. Käännän katseeni vaaleista lattioista takaisin häneen. Zayn katsoo minua kummallinen ilme kasvoillaan. Peilaan häneen ilmeitään.
"Sä näytät siltä kuin tahtoisit kysyä jotain", huomautan hiljaa.
"Mitä tapahtu? Miksi sä yhtäkkiä pyörryit? Sä näytit huonovointiselta tänne tullessasi", Zayn kyselee ja tarkkailee huolellisesti kaikkia ilmeitäni.
"Mä en ole ihan varma. Mulla oli koko päivän ollu ihmeellinen olo. Olkapäähän, justiinsa syntymämerkin kohdalle koski tosi kovasti jo ennen kuin tulin tänne..", sanon. En ole varma pitäisikö mainita myöhemmästäkin.
"Miksi musta tuntuu että sä et kerro kaikkea?" Zayn kurtistaa kulmiaan. En ole tottunut näkemään häntä tälläisenä. Kaikkea vihaisesta humalaiseen ja sarkastiseen, mutta huolestunut ilme ja silmät jotka ovat vain pelkkää pelkoa ja syyllisyyttä, ovat minulle uutta. En ilmeisesti tunne häntä tarpeeksi hyvin ollakseni vähemmän yllättynyt. Palaan hänen kysymykseensä heti kun olen saanut tämän yksityiskohdan käsiteltyä.
Huokaan. "No heti kun koskit minuun, pienemmästä kivusta tuli suurempi ja tuska oli jo koko kehossani ja sitten silmissäni vain sumeni", selitän huultani purren. En katso Zayniä silmiin, tuijotan vain lattiaa allamme.
"Mikset sä sanonu mulle silloin mitään?" Zayn kysyy hyökkäävästi ja minä kavahdan henkisesti taaksepäin.
"Mä en pystyny. Mun suusta ei kuulunu ääntäkään vaikka yritin huutaa sua pääästämään irti", sanon ja yllätyn pientä loukkaantunutta sävyä äänessäni. Nostan katseeni häneen.
"Kate, mä-", Zayn aloittaa mutta ei tiedä mitä sanoa. Pyöritän päätäni.
"Unohdetaan se nyt vaan", huokaan ja väsyneisyyden aalto pyyhkii ylitseni.
"Mutta-!" Nyt minä nostan sormeni ja painan sen hänen huulilleen, tuskin koskettaen niitä.
"Hiljaa."
"Ai, oletkin jo hereillä. Miltä olo tuntuu?" kuulen ovelta äänen. Lasken kädet syliini ja katselen tummatukkaista naishoitajaa, jolla on väsynyt hymy huulillaan. Hänen lettinsä on jo purkautumassa ja hänen tummat silmänalusensa erottuvat vaaleasta ihosta. Hänellä on varmasti ollut pitkä ja rankka päivä. Minun tekisi mieli pyytää häntä istumaan viereeni ja juttelemaan kanssani teekupposen äärellä. Mutta sen sijaan vastaan:
"Kaikki on nyt hyvin, kiitos."
"Hyvä kuulla. Herra Malik, siskonne tahtoisi teidän käyvän luonaan heti kun ehditte. Vaihtaisin mielelläni sanasen neiti Hudsonin kanssa", hoitaja sanoo ja Zayn nyökkää. Hän epäröi, painaa sitten nopean suukon otsaani ja nousee ylös. Hänen laahaavat askeleensa kantavat hänet ulos huoneesta, ja hoitaja istuu hänen paikalleen vierelleni.
"Olen iloinen että kaikki on kunnossa. Säikäytit meidät kaikki", hoitaja nauraa hiljaa kun olemme saaneet juttelutuokion päätökseen. Zayn odottaa huoneen ulkopuolella. Hänen on vielä vietävä sisarensa kotiin.
"Anteeksi", sanon ja vääntelen käsiä sylissäni.
"Ei ole mitään anteeksipyydettävää", hoitaja hymyilee. Sitten hän ojentaa kätensä ja vetää minut mukanaan ylös penkeiltä. Hän laskee kätensä olkapäälleni.
"Ensi kerralla jos/kun näin käy, kerro herra Malikille asiasta. Voit välttää tälläiset pyörtyilyt ja muut, tai ainakin ehdit tulla tänne jotta voimme auttaa sinua jälkikäteen. Mutta muista että hauras sielu ei kestä moniakaan tälläisiä kohtauksia", hän kuiskaa sanat suoraan korvaani. Sitten hän avaa minulle oven ja minä kiitän häntä hiljaa ja kävelen käytävään Zaynin ja hänen siskojensa luokse. Hymyilen hänen siskoilleen, jotka väläyttävät pienet, ujot hymyt takaisin. Me kävelemme porukalla alas ja istumme autooni.
Päädymme lopulta majoittamaan Zaynin siskot minun luokseni. Heidän talonsa ei ole turvallinen kenenkään asua. Zayn sanoo maksavansa kaikki heidän,ja omat, kulunsa ja vielä vähän minunkin laskuistani. Me väittelemme siitä pitkin iltaa, mutta päädymme lopulta molemmille reiluun ratkaisuun. Zayn nukahtaa sohvalle viereeni kun katsomme yhdessä televisiota pitkän päivän päätteeksi.
//sellasta tällä kertaa. En oo paljoo kirjotellu, illat menee katsellessa jalkapalloa ja ikävöidessä lätkäkautta :D mutta nyt tälleen päivällä kun oli aikaa, päätin kirjottaa jotain ettei tää jää ihan kirjottamatta.
Mä oon miettiny että jos kohta lopettelisin tätä tarinaa. Tää on jatkunu jo aika kauan, ja lukuja alkaa olla jo aika monta. Mä en tiiä käykö tää tylsäsks teille mutta mulle se ainakin :D mut katellaan
Ei oikoluettu
sunnuntai 15. kesäkuuta 2014
Soulmates - 26
Kate -
Syntymämerkkiäni kivistää koko päivän. Siihen sattuu niin, että vaikka otan lääkkeitä, kipu ei hellitä. Potilaat joutuvat odottamaan vähän väliä kun minä nousen, kävelen, hengittelen ja istun taas jatkamaan vain noustakseni pian jälleen ylös. En tajua mikä minuun on mennyt.
Kun olen hetken yksin huoneessa, en kirjoita mitään ylös vaan tutkiskelen merkkiäni ja puhelen yksikseni. Kipu on polttelevaa, ja se alkaa tuntua koko kropassani iltapäivällä viimeisen asiakkaani ollessa matkalla huoneeseeni. Saan puhelun vasta hänen lähdettyään, kun olen jo melkein lähdössä kotiin hoitamaan itseni kuntoon.
"Kate?" kuulen Zaynin väsyneen äänen. Aavistan että jokin on pielessä ilman että hän sanoo mitään.
"Missä sä olet? Mikä hätänä?" kysyn huolissani ja puristan käännykkää korvalleni. Tuskallinen kipu vierii ylitseni tasaisin väliajoin.
"Mä selitän sulle heti kun tuut sairaalalle", Zayn huokaa. Puhumme vielä ihan pienen hetken, ennen kuin minä juoksen autolleni, lysähdän kuskin paikalle ja lähden ajamaan reipasta vauhtia.
Kävelen pitkin valkoseinäisiä käytäviä Zaynin jäljessä. Hän johdattaa minut huoneeseen, jossa makaa pieni tummatukkainen tyttö sängyllä silmät kiinni, posket kyynelistä juovaisina. Sängyn ympärillä istuu kaksi muuta tyttöä, laihaa ja kalpeaa. Nämä eivät käännä päitään vaan tuijottavat siskoaan tiiviisti kuin peläten että tämä katoaa. Minä ja Zayn menemme istumaan huoneen nurkkaan ja Zayn selittää minulle mitä on tapahtunut. Vedän henkeä ja samalla syntymämerkkiäni kivistää kovasti. Ei niin kovasti kuin äsken, mutta se sattuu silti. Ehkä on hyvä että olen sairaalassa. Jos jotakin tapahtuu, hoitajat ovat lähellä.
Kuulemme pian liikettä sängyn suunnalta. Zaynin siskot poukkoavat pystyyn ja katselevat hentoista siskoaan silmät suurina. Zaynin katse siirtyy terävästi samalle suunnalle.
"Zayn? Wal? Don?" pieni ääni kyselee.
"Tässä me ollaan", vanhin siskoista sanoo. Zayn istuu vieressäni, paikoilleen juurtuneena. Tahtoisin kehottaa häntä menemään siskonsa luokse, mutta kipu vihlaisee minua ennen kuin saan suuni auki. Ja kun kipu on ohitse, päälleni vyöryy lasti syyllisyyttä ja se polttelee kehoani joka puolelta. Tahtoisin huutaa ääneen, mutta olen jähmettynyt paikoilleni.
"Kate?" Zaynin ääni kuuluu kuin tunnelin päästä.
"Joo, mä oon tässä", kuulen itseni sanovan. Tai ehken sanokaan sitä oikeasti. Liikkuukohan suuni? En ole varma. Saatan kuvitella kaiken.
"Pitäisikö sun käydä makaamaan?" Zayn kysyy ja tarttuu minua kädestä. En näe enää mitään, taivun vain kaksinkerroin kun kipu kaksinkertaistuu. Yritän pyörittää päätäni ja pyytää Zayniä sillä tavalla irroittamaan otteensa minusta.
"Irrota!" yritän huutaa. Suustani ei tule ääntä, ja vaikka tulisikin, Zayn ei kuulisi.
"Apua!" Zayn huutaa muttei päästä minusta irti. "Joku! Auttakaa!" Äänet vaimenevat ja kipu katoaa osittain. Kuin olisin osittain omassa ruumiissani ja osittain sen ulkopuolella. Valot ovat enäää läikkiä, kunnes nekin hiipuvat hiljalleen pois ja huone, kipu, Zayn, huuto ja hajut katoavat kaiken nielevän pimeyden syvyyksiin.
----
Jos toista rakastaa kovasti, on kaikki mitä hän kokee myös sinun koettava. Kaikki syyllisyys, tuska, kaipuu, mutta myös ilo, onnellisuus ja riehakkuus. Sielunkumppanit tuntevat tämän rakkauden siteen vielä kovemmin rakkauden ollessa huipussaan. Kaikki mitä toinen kokee on toisenkin koettava. Suhde toimii jos molemmat tukevat toisiaan tasolla, joka ylittää ruumiilliset rajoitukset.
Ja kun sille ei voi itse mitään. Jos toisella on paha päivä, tulee toisellekin paha mieli. Mutta jos kaikki mitä toinen kokee ilmenee kipuna, ei ole maailmassa paikkaa, jossa olisi turvassa. Herkkä sielu on sielunkumppaneiden etu joissakin asioissa, rakkauden leimuamisessa ei ole ongelmaa, mutta voimakkaat tunteet ajavat sieluparan äärimilleen ja ruumiillinen kipu voimistuu.
Kipua ilmenee joka suhteessa, mutta paha kipu on joko kestettävä sielunkumppanin kanssa tai unohdettava hänet ja elettävä ilman. Kumman ikinä valitseekaan, ei voi välttyä kivulta. Sille ei ole lievitystä, se on elämää. Sielu menee rikki joka tapauksessa. Valinta on tehtävä itse, ja se on väistämätöntä. Mitä nopeammin tekee päätöksen, sitä helpommalla pääsee. Jos pääsee.
//no siinä se. Haha. Nyt oli aikaa kirjottaa kun tulin sieltä keikalta :D mulla oli tosi kivaa siellä! Mutta joo, toivottavasti piditte erittäin sekavasta luvusta ja sillä tavalla
Mainostan nyt mun toista blogia jossa on kuvia keikalta ja kaikesta, käykää vilkasemassa jos kiinnostaa, pakota en ketään :D (linkki postaukseen: http://kinosted.blogspot.fi/2014/06/wwat-2014sweden-136.html)
ei oikoluettu
Syntymämerkkiäni kivistää koko päivän. Siihen sattuu niin, että vaikka otan lääkkeitä, kipu ei hellitä. Potilaat joutuvat odottamaan vähän väliä kun minä nousen, kävelen, hengittelen ja istun taas jatkamaan vain noustakseni pian jälleen ylös. En tajua mikä minuun on mennyt.
Kun olen hetken yksin huoneessa, en kirjoita mitään ylös vaan tutkiskelen merkkiäni ja puhelen yksikseni. Kipu on polttelevaa, ja se alkaa tuntua koko kropassani iltapäivällä viimeisen asiakkaani ollessa matkalla huoneeseeni. Saan puhelun vasta hänen lähdettyään, kun olen jo melkein lähdössä kotiin hoitamaan itseni kuntoon.
"Kate?" kuulen Zaynin väsyneen äänen. Aavistan että jokin on pielessä ilman että hän sanoo mitään.
"Missä sä olet? Mikä hätänä?" kysyn huolissani ja puristan käännykkää korvalleni. Tuskallinen kipu vierii ylitseni tasaisin väliajoin.
"Mä selitän sulle heti kun tuut sairaalalle", Zayn huokaa. Puhumme vielä ihan pienen hetken, ennen kuin minä juoksen autolleni, lysähdän kuskin paikalle ja lähden ajamaan reipasta vauhtia.
Kävelen pitkin valkoseinäisiä käytäviä Zaynin jäljessä. Hän johdattaa minut huoneeseen, jossa makaa pieni tummatukkainen tyttö sängyllä silmät kiinni, posket kyynelistä juovaisina. Sängyn ympärillä istuu kaksi muuta tyttöä, laihaa ja kalpeaa. Nämä eivät käännä päitään vaan tuijottavat siskoaan tiiviisti kuin peläten että tämä katoaa. Minä ja Zayn menemme istumaan huoneen nurkkaan ja Zayn selittää minulle mitä on tapahtunut. Vedän henkeä ja samalla syntymämerkkiäni kivistää kovasti. Ei niin kovasti kuin äsken, mutta se sattuu silti. Ehkä on hyvä että olen sairaalassa. Jos jotakin tapahtuu, hoitajat ovat lähellä.
Kuulemme pian liikettä sängyn suunnalta. Zaynin siskot poukkoavat pystyyn ja katselevat hentoista siskoaan silmät suurina. Zaynin katse siirtyy terävästi samalle suunnalle.
"Zayn? Wal? Don?" pieni ääni kyselee.
"Tässä me ollaan", vanhin siskoista sanoo. Zayn istuu vieressäni, paikoilleen juurtuneena. Tahtoisin kehottaa häntä menemään siskonsa luokse, mutta kipu vihlaisee minua ennen kuin saan suuni auki. Ja kun kipu on ohitse, päälleni vyöryy lasti syyllisyyttä ja se polttelee kehoani joka puolelta. Tahtoisin huutaa ääneen, mutta olen jähmettynyt paikoilleni.
"Kate?" Zaynin ääni kuuluu kuin tunnelin päästä.
"Joo, mä oon tässä", kuulen itseni sanovan. Tai ehken sanokaan sitä oikeasti. Liikkuukohan suuni? En ole varma. Saatan kuvitella kaiken.
"Pitäisikö sun käydä makaamaan?" Zayn kysyy ja tarttuu minua kädestä. En näe enää mitään, taivun vain kaksinkerroin kun kipu kaksinkertaistuu. Yritän pyörittää päätäni ja pyytää Zayniä sillä tavalla irroittamaan otteensa minusta.
"Irrota!" yritän huutaa. Suustani ei tule ääntä, ja vaikka tulisikin, Zayn ei kuulisi.
"Apua!" Zayn huutaa muttei päästä minusta irti. "Joku! Auttakaa!" Äänet vaimenevat ja kipu katoaa osittain. Kuin olisin osittain omassa ruumiissani ja osittain sen ulkopuolella. Valot ovat enäää läikkiä, kunnes nekin hiipuvat hiljalleen pois ja huone, kipu, Zayn, huuto ja hajut katoavat kaiken nielevän pimeyden syvyyksiin.
----
Jos toista rakastaa kovasti, on kaikki mitä hän kokee myös sinun koettava. Kaikki syyllisyys, tuska, kaipuu, mutta myös ilo, onnellisuus ja riehakkuus. Sielunkumppanit tuntevat tämän rakkauden siteen vielä kovemmin rakkauden ollessa huipussaan. Kaikki mitä toinen kokee on toisenkin koettava. Suhde toimii jos molemmat tukevat toisiaan tasolla, joka ylittää ruumiilliset rajoitukset.
Ja kun sille ei voi itse mitään. Jos toisella on paha päivä, tulee toisellekin paha mieli. Mutta jos kaikki mitä toinen kokee ilmenee kipuna, ei ole maailmassa paikkaa, jossa olisi turvassa. Herkkä sielu on sielunkumppaneiden etu joissakin asioissa, rakkauden leimuamisessa ei ole ongelmaa, mutta voimakkaat tunteet ajavat sieluparan äärimilleen ja ruumiillinen kipu voimistuu.
Kipua ilmenee joka suhteessa, mutta paha kipu on joko kestettävä sielunkumppanin kanssa tai unohdettava hänet ja elettävä ilman. Kumman ikinä valitseekaan, ei voi välttyä kivulta. Sille ei ole lievitystä, se on elämää. Sielu menee rikki joka tapauksessa. Valinta on tehtävä itse, ja se on väistämätöntä. Mitä nopeammin tekee päätöksen, sitä helpommalla pääsee. Jos pääsee.
//no siinä se. Haha. Nyt oli aikaa kirjottaa kun tulin sieltä keikalta :D mulla oli tosi kivaa siellä! Mutta joo, toivottavasti piditte erittäin sekavasta luvusta ja sillä tavalla
Mainostan nyt mun toista blogia jossa on kuvia keikalta ja kaikesta, käykää vilkasemassa jos kiinnostaa, pakota en ketään :D (linkki postaukseen: http://kinosted.blogspot.fi/2014/06/wwat-2014sweden-136.html)
ei oikoluettu
maanantai 9. kesäkuuta 2014
Pakko vähän avata tätä juttua teille...
Joo elikkäs, homma menee nyt niin että mä en kirjota ennen ensiviikon maanantaita mitään, jos silloinkaan. Koska nyt tää menee torstaista sunnuntaihin ku oon siellä 1D'n keikalla eikä mulla nytkään oo aikaa kirjottaa mitään. Että älkäähän hätäilkö, uutta lukua yritän värkätä sitten kun ehdin. Mutta kiitos, näkemiin, anteeksi ja kaikkee :D
torstai 5. kesäkuuta 2014
Soulmates - 25
Zayn -
Katen lähdettyä töihin minä jään taloon yksikseni. Minulla ei ole kiire mihinkään, siskoni pitäisivät kyllä huolta toisistaan hetken, niinhän? Siispä en pidä kiirettä vaatteiden pukemisessa, enkä aamupalan valmistamisessa. Vasta sen syötyäni lähden kävelemään kotiin päin. Ilma ulkona on viileä ja tuulinen, mutta ainakaan ei sada. Kotimatka on hyvin rauhallinen, tuntuu kuin koko kaupunki uinuisi. Ihmettelen sitä, ja siinä miettiessäni kävelen eteenpäin aivan omissa ajatuksissani. Tulen taas miettineeksi sisaruksiani. En tiedä miksi, mutta pieni pelon häivähdys käväisee mielessäni näiden ajatusten pulpahdellessa päähäni. Minun olisi pitänyt mennä eilen kotiin. Olin vain sellaisessa kunnossa, jossa en halua siskojeni minua näkevän, koskaan, joten en kehdannut. Huokaan. He tietävät varmasti miksi olin poissa viimeyön, ja tulen saamaan siitä saarnan. Siskoni eivät pidä temppuilustani, ja olen itsekin välillä sitä mieltä, että olen ihan idiootti.
Käännyn hitaasti kotikatuni päähän, ja ongin samalla avaimia taskustani. Ne osuvat sormiini ja nappaan niistä kiinni. Kaikkialla on hiljaista. Liian hiljaista. Sitten kuuluu kiljaisu. Ja toinen. Säpsähtelen molempien kiljaisujen kohdalla. Sitten jälleen kerran äänet sammuvat ja kaikkialla vallitsee hiljaisuus, joka tuntuu melkein painostavalta.
Kävelen ajatuksissani melkein taloni ohitse. Käännyn kuitenkin takaisin päin, ja kävelen ovelle. Avaan oven, enkä edes ehdi astua kynnyksen ylitse, kun kuulen kirkaisun ja itkua.
"Mitä täällä tapahtuu?" kysyn. Itku lakkaa hetkeksi, tulee niin hiljaista että voin kuulla oman sydämeni lyövän. Sitten itkuinen Waliyha ilmestyy näköpiiriini ja osoittaa silmät levällään keittiöön. En edes riisu takkia tai kenkiä, vaan kiiruhdan siskoni osoittamaan suuntaan. Jo keittiön ovella näen, että lattiassa on reikä. Sieltä kuuluu uikutusta, ja välillä kirkaisuja. Juoksen reiän reunalle, ja näen, että se on aika syvä. Ilmeisesti tämän talon alla on joskus ollut jonkinnäköinen kuilu.
"Kuka tänne tippui?" kysyn selkäni takana piilottelevalta siskoltani. Tämä nikottelee ja kuiskaa:
"Safaa."
"Missä Doniya on?"
"Se juoksi hakemaan apua", kuulen pienen vastauksen. Ah, pahus. Nyt toinen siskoni on juoksentelemassa jossakin ja toinen pudonnut keittiön lattian läpi talon alle. Ilmeisesti latti oli jo niin laho, ettei se kestänyt enempää painoa päällään.
Itku voimistuu kuopassa, ja minun on huudettava sinne.
"Safaa?"
"Zayn?" kuuluu pieni kysymys. Itku lakkaa hetkeksi.
"Joo, mä täällä. Ootko sä loukkaantunu?"
"Jalkaan sattuu", hentoinen ääni vastaa. Itku alkaa taas.
"Okei, älä liiku. Me haetaan apua!" lupaan ja käännyn Walin puoleen.
"Vahdi että Safaa ei liiku tuolla. Ja yritä pitää se rauahallisena", käskytän. Waliyha nyökkää ja pyyhkii kyyneliä kapoisilta poskiltaan. Minä juoksen ulos ja yritän miettiä mitä tehdä. Kaupassa on puhelin. Minun täytyy juosta sinne. Mutta jos Doniya on tehnyt sen jo? Paras tarkistaa asia. Lähden siis juoksemaan kohti lähintä kauppaa, joka on vain hieman alle kilometrin päässä.
Juoksen puiston läpi. Kukaan ei liiku täällä. Kaupunki tuntuu edelleen olevan aivan unessa. Sitten näen silmäkulmassani liikettä. Joku juoksee toiseen suuntaan kuin minä. En aluksi kiinnitä pahemmin huomiota juoksijaan, mutta sitten tajuan, että hän on minun sisareni. Huudan hänen nimeään ja juoksen puiston lävitse hänen vierelleen. Hän pysähtyy ja katsoo minua. Suuret silmät tuijottavat omiini säikähtäneinä.
"Zayn!" hän huokaa.
"Missä sä olit?" kysyn hengästyneenä.
"Mä soitin palokunnan ja amblulanssin."
"Aha. No tota, me varmaan mennään sitten odottelemaan niitä", sanon ja hieraisen niskaani. Syyllisyys vainoaa minua. Minun olisi pitänyt olla kotona ja juosta itse soittamaan apua. Voisin potkaista itseäni, mutta en saa tilasuutta, kun lähdemme jo juoksemaan takaisin kohti kotia.
Kahden tunnin päästä koko keittiön lattia on purettu, Safaa nostettu ylös kuopasta, ja kuljetettu sairaalaan. Tytöt menivät hänen mukanaan, hänen ollessaan niin paniikissa että hänen kirkumisensa ja itkunsa pystyi kuulemaan varmasti koko kaupunki. Hänen jalastaan voitiin samantien sanoa, että se oli murtunut. Minä jäin tänne, hoitamaan kaiken palomiesten kanssa, jotka pelastivat siskoni. En voi mitään sille tunteelle, että tätä kaikkea ei olisi tapahtunut jos minä olisin ollut kotona. Miksi pitikään lähteä muualle kun tiesin, että siskoni jäisivät kuitenkin kotiin kolmistaan? Miksi meninkään yöksi Katelle? Päätäni vihlaisee kova kipu kun mietin aivoni puhki.
"Selvä, tämä taisi nyt olla tässä", sanovat palomiehet. Keittiöön on laitettu lankkuja lattian tilalle, mutta ne näyttävät vielä huterammille kuin se lattia, jonka lävitse Safaa putosi. Meidän täytyy ostaa uusi talo, ja minä tiedän sen. Rahaa vain ei ole. Mutta en voi antaa siskojeni enää elää täällä. Koko talo on täynnä vaaroja. Huokaan. Palomiehet ajavat pois, ja minä istahdan sohvalle ja painan pääni käsiini.
//anteeks että oon ollu kauheen laiska! Mä yritin kirjottaa tätä mutta se vähän jäi ja nyt en oikein osannu kirjottaa mitään tähän lukuu ja yh... :( oon kauheen pahoillani taas kerran! Ihanaa jos ootte jaksanu oottaa ja luette näitä vielä! xx
ei oikoluettu
Katen lähdettyä töihin minä jään taloon yksikseni. Minulla ei ole kiire mihinkään, siskoni pitäisivät kyllä huolta toisistaan hetken, niinhän? Siispä en pidä kiirettä vaatteiden pukemisessa, enkä aamupalan valmistamisessa. Vasta sen syötyäni lähden kävelemään kotiin päin. Ilma ulkona on viileä ja tuulinen, mutta ainakaan ei sada. Kotimatka on hyvin rauhallinen, tuntuu kuin koko kaupunki uinuisi. Ihmettelen sitä, ja siinä miettiessäni kävelen eteenpäin aivan omissa ajatuksissani. Tulen taas miettineeksi sisaruksiani. En tiedä miksi, mutta pieni pelon häivähdys käväisee mielessäni näiden ajatusten pulpahdellessa päähäni. Minun olisi pitänyt mennä eilen kotiin. Olin vain sellaisessa kunnossa, jossa en halua siskojeni minua näkevän, koskaan, joten en kehdannut. Huokaan. He tietävät varmasti miksi olin poissa viimeyön, ja tulen saamaan siitä saarnan. Siskoni eivät pidä temppuilustani, ja olen itsekin välillä sitä mieltä, että olen ihan idiootti.
Käännyn hitaasti kotikatuni päähän, ja ongin samalla avaimia taskustani. Ne osuvat sormiini ja nappaan niistä kiinni. Kaikkialla on hiljaista. Liian hiljaista. Sitten kuuluu kiljaisu. Ja toinen. Säpsähtelen molempien kiljaisujen kohdalla. Sitten jälleen kerran äänet sammuvat ja kaikkialla vallitsee hiljaisuus, joka tuntuu melkein painostavalta.
Kävelen ajatuksissani melkein taloni ohitse. Käännyn kuitenkin takaisin päin, ja kävelen ovelle. Avaan oven, enkä edes ehdi astua kynnyksen ylitse, kun kuulen kirkaisun ja itkua.
"Mitä täällä tapahtuu?" kysyn. Itku lakkaa hetkeksi, tulee niin hiljaista että voin kuulla oman sydämeni lyövän. Sitten itkuinen Waliyha ilmestyy näköpiiriini ja osoittaa silmät levällään keittiöön. En edes riisu takkia tai kenkiä, vaan kiiruhdan siskoni osoittamaan suuntaan. Jo keittiön ovella näen, että lattiassa on reikä. Sieltä kuuluu uikutusta, ja välillä kirkaisuja. Juoksen reiän reunalle, ja näen, että se on aika syvä. Ilmeisesti tämän talon alla on joskus ollut jonkinnäköinen kuilu.
"Kuka tänne tippui?" kysyn selkäni takana piilottelevalta siskoltani. Tämä nikottelee ja kuiskaa:
"Safaa."
"Missä Doniya on?"
"Se juoksi hakemaan apua", kuulen pienen vastauksen. Ah, pahus. Nyt toinen siskoni on juoksentelemassa jossakin ja toinen pudonnut keittiön lattian läpi talon alle. Ilmeisesti latti oli jo niin laho, ettei se kestänyt enempää painoa päällään.
Itku voimistuu kuopassa, ja minun on huudettava sinne.
"Safaa?"
"Zayn?" kuuluu pieni kysymys. Itku lakkaa hetkeksi.
"Joo, mä täällä. Ootko sä loukkaantunu?"
"Jalkaan sattuu", hentoinen ääni vastaa. Itku alkaa taas.
"Okei, älä liiku. Me haetaan apua!" lupaan ja käännyn Walin puoleen.
"Vahdi että Safaa ei liiku tuolla. Ja yritä pitää se rauahallisena", käskytän. Waliyha nyökkää ja pyyhkii kyyneliä kapoisilta poskiltaan. Minä juoksen ulos ja yritän miettiä mitä tehdä. Kaupassa on puhelin. Minun täytyy juosta sinne. Mutta jos Doniya on tehnyt sen jo? Paras tarkistaa asia. Lähden siis juoksemaan kohti lähintä kauppaa, joka on vain hieman alle kilometrin päässä.
Juoksen puiston läpi. Kukaan ei liiku täällä. Kaupunki tuntuu edelleen olevan aivan unessa. Sitten näen silmäkulmassani liikettä. Joku juoksee toiseen suuntaan kuin minä. En aluksi kiinnitä pahemmin huomiota juoksijaan, mutta sitten tajuan, että hän on minun sisareni. Huudan hänen nimeään ja juoksen puiston lävitse hänen vierelleen. Hän pysähtyy ja katsoo minua. Suuret silmät tuijottavat omiini säikähtäneinä.
"Zayn!" hän huokaa.
"Missä sä olit?" kysyn hengästyneenä.
"Mä soitin palokunnan ja amblulanssin."
"Aha. No tota, me varmaan mennään sitten odottelemaan niitä", sanon ja hieraisen niskaani. Syyllisyys vainoaa minua. Minun olisi pitänyt olla kotona ja juosta itse soittamaan apua. Voisin potkaista itseäni, mutta en saa tilasuutta, kun lähdemme jo juoksemaan takaisin kohti kotia.
Kahden tunnin päästä koko keittiön lattia on purettu, Safaa nostettu ylös kuopasta, ja kuljetettu sairaalaan. Tytöt menivät hänen mukanaan, hänen ollessaan niin paniikissa että hänen kirkumisensa ja itkunsa pystyi kuulemaan varmasti koko kaupunki. Hänen jalastaan voitiin samantien sanoa, että se oli murtunut. Minä jäin tänne, hoitamaan kaiken palomiesten kanssa, jotka pelastivat siskoni. En voi mitään sille tunteelle, että tätä kaikkea ei olisi tapahtunut jos minä olisin ollut kotona. Miksi pitikään lähteä muualle kun tiesin, että siskoni jäisivät kuitenkin kotiin kolmistaan? Miksi meninkään yöksi Katelle? Päätäni vihlaisee kova kipu kun mietin aivoni puhki.
"Selvä, tämä taisi nyt olla tässä", sanovat palomiehet. Keittiöön on laitettu lankkuja lattian tilalle, mutta ne näyttävät vielä huterammille kuin se lattia, jonka lävitse Safaa putosi. Meidän täytyy ostaa uusi talo, ja minä tiedän sen. Rahaa vain ei ole. Mutta en voi antaa siskojeni enää elää täällä. Koko talo on täynnä vaaroja. Huokaan. Palomiehet ajavat pois, ja minä istahdan sohvalle ja painan pääni käsiini.
//anteeks että oon ollu kauheen laiska! Mä yritin kirjottaa tätä mutta se vähän jäi ja nyt en oikein osannu kirjottaa mitään tähän lukuu ja yh... :( oon kauheen pahoillani taas kerran! Ihanaa jos ootte jaksanu oottaa ja luette näitä vielä! xx
ei oikoluettu
Tilaa:
Kommentit (Atom)