Soulmates - 24

Kate -

Zayn istuu vieressäni, puoliunessa. Minä ajan hiljaa, sanaakaan sanomatta. Tunnelma autossa on ollut painostava koko matkan ajan. Tahdon vain äkkiä kotiin.
"Kate?" säikähdän Zaynin ääntä ja katsomatta häneen hengitän syvään ja vastaan:
"No?" Vastaus tulee äkäisemmin kuin luulinkaan.
"Saanko mä tulla sun luokse nukkumaan?" Zayn kysyy ja tuskin saan lauseesta selvää.
"Et", vastaan.
"Miksi?" Zayn kysyy. "Mä en voi mennä kotiin."
"Olisit miettiny sitä aikasemmin", sanon terävästi ja pysähdyn valoihin. Ei enää pitkä matka kotiin, ajattelen.
"No en mä-"
"Niin, ethän sä koskaan", jatkan tiuskimistani.
"...Anteeksi", Zayn sanoo epävarmasti. Huokaan ja käännän katseeni ihan hetkeksi häneen, ennen kuin katson takaisin tiehen. En tahdo törmätä edellämme kulkevaan autoon. "Anna mun tulla sun luokse", hän jatkaa kun en sano mitään. En aio vastata. Ajan vain. Pidän katseeni tiessä, ja vaikka Zayn toistaa lausettaan, joka hiljaa hiipuu kuulumattomiin hänen vaipuessa taas puoliuneen, en vastaa mitään. Ajan vain.

Pysäytän auton Zaynin talon viereen. Se näyttää hämärässä yhä lohduttomammalta. Zayn itse nukkuu istuimella vieressäni. En kuule kuin hiljaista hengitystä, auton ollessa pysähdyksissä. Katson kohti taloa. Sen ikkunoista ei tulvi kotoisasti valoa. Mutta minun pitäisi vain herättää Zayn ja käskeä häntä häipymään. Se olisi ihan helppo homma. Talo kuin talo, hän ei välitä tuossa tilassa juurikaan siitä missä nukkuu. Luulisin. Käännän katseeni Zayniin. Pitkät ripset lankeavat pitkälle tummien silmänalusten päälle. Vahva leuka on sängen peitossa, ja tummat hiuket söpösti sotkussa. Huokaan syvään itsekseni, vaikka kuinka monetta kertaa sinä päivänä, käynnistän auton ja painan kaasun pohjaan ennen kuin ehdin muuttaa mieltäni.

Herätän Zaynin oman kotini pihassa ravistamalla häntä olkapäistä. Hetken katseltuaan harittavilla silmillään ympärilleen, hän hymyilee raukeasti ja nojaa minuun kävellessämme ovelle.
"Ai että mä saankin jäädä tänne?" hän kysyy.
"Ei tule toistumaan montaakaan kertaa, nauti nyt", tuhahdan. Zaynin suusta pääsee ääni, joka kai kuvaa naurua. Hän nojaa minuun yhä vain raskaammin, ja minä yritän avata etuovea avaimillani samalla kun hän hönkii niskaani.
"Älä viitsi nojata muhun", puuskautan ja saan oven vihdoin auki.
"Enkö mä saa nojata mun tyttöystävään?" hän nauraa ja tunnen hänen koko painonsa olevan minun harteillani.
"Mihin?" kysyn mutten ehdi saada vastausta. Minun täytyy pelastaa hylly kaatumiselta, kun Zayn alkaa nojailla siihen saadakseen kengät jaloistaan, ja se heilahtaa rajusti. Autan Zaynin sohvalle istumaan, ja kun palaan tuoden peiton ja tyynyn mukanani, on hän jo nukahtanut. Riisun hänen päällystakkinsa, peittelen hänet ja lähden sitten itse yläkertaan valmistautumaan nukkumiseen. Vaihdan yövaatteet, ja laitan herätyskellon soimaan. Minulla on töitä huomenna, kaikesta huolimatta. Sitten teen iltahommat ja kaadun sängylleni, ryömin peiton alle ja sammutan valot. Olen ihan poikki. Nukahdan nopeasti.

Zayn -

Herään säpsähtäen unestani, ja avaan silmät siristellen valossa, joka tulee ikkunoista, joiden eteen ei ole vedetty verhoja. Hetken ajan olen aivan pihalla. Missä minä olen? Nousen äkkiä istumaan, ja jokin talossa näyttää tutulta. Minun on pakko nousta kokonaan ylös ja hiippailla talon jokaiseen nurkkaan. Ennen lähtöäni riisun haisevat vaatteeni. Tullessani portaiden juurelle kiipeän ne ylös ja käyn läpi jokaisen huoneen yksi kerrallaan. Yhdessä on ihminen. Kävelen sisälle huoneeseen ja näen Katen. Sänky näyttää kovin suurelle, ja hän kovin pienelle, kun hän on siinä yksin. Hymyilen, haukottelen ja istun sängyn reunalle. Ehkä Kate ei pistäisi pahakseen, jos kävisin hänen viereensä? Pyöritän päätäni omalle kysymykselleni, ja kaadun sängylle pitkäkseni. Katella on vain yksi peitto ja tyyny, mutta se ei haittaa. Painan pääni vastem pehmeää lakanaa, joka peittää upottavaa patjaa, ja liikun niin lähelle Katea, että saan ylleni edes pienen kulman peittoa. Sitten nukahdan uudelleen, vain herätäkeni puolen tunnin päästä herätyskellon sointiin.

//anteeksi anteeksi anteeksi anteeksi oikeesti taas :( Mulla oli niin paljon kokeita silloin kun en voinut kirjottaa, katoin kaikki Suomen pelit ja osan niistä muistakin silloin kun MM-kisat oli, ja sitten oon vaan ollut laiska ja inspin puutteessa. Anteeksi. Toivottavasti annatte anteeksi jälleen. Nyt yritän kirjotella useemmin.
Tää luku ei ollu pitkä eikä kiinnostava, eikä edes oikoluettu, mutta mun oli taas pakko saada tänne jotain. Musta tuntuu että sanon nää joka kerta. Mä oon kauhee ihminen
Ootte ihania ihmisiä jotka jaksatte vielä lukee näitä, ja iso kiitos niille jotka kommentoi! Kiitos kiitos kiitos
Uudesta luvusta en nyt uskalla luvata mitään, mutta mulla alkaa kesäloma tässä lauantaina, niin sitten tulee lukua taas kun on aikaa kirjottaa
Kiitos ja anteeksi vielä kerran